Utopioita huomisesta

Lukioista puhetta NYT!

2012-01-30T22:09:00.001+02:00

Jyväskylässä käydään keskustelua kaupungin lukioverkon tulevaisuudesta. Lukiot eivät ole kerenneet olla kuin pari vuotta Jyväskylän koulutuskuntayhtymän alaisuudessa ja johan alkoi heti tapahtua. Päättäjät kaavailevat 1 200 lukiolaisen jättikampuksia ammattiopistojen väenpaljouden yhteyteen. Samalla luovuttaisiin Voionmaan lukion ja Lyseon lukion kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista.

Olen vastustanut aktiivisesti jättilukioita, koska katson hallitsemattoman koulukoon kasvun lisäävän nuorten syrjäytymisen ja pahoinvoinnin lisääntymistä. Kantaani tukevat lukuisat kasvatustieteelliset ja psykologiset tutkimukset sekä Suomessa että maailmalla. Lienee myös jokaisen pääteltävissä, että opettajan on mahdotonta tuntea tuhansien opiskelijoiden koulussa oppilaitaan edes kasvoilta. Tulevana opettajana olen kovin huolestunut maamme koulutuspolitiikan suunnasta.

Media on pitänyt esillä paljon lyseotalon kohtaloa. Itse pidän lyseotalon säilyttämistä tärkeämpänä aspektina jättilukioiden vastustamista, mutta toisaalta kunnallispolitiikassa emme voi unohtaa tilaratkaisujakaan. On absurdia väittää, että lyseosta luovuttaessa rahaa siirtyisi seinistä opetukseen, sillä lyseo ei suojeltuna ja kaupunkilaisten rakastamana rakennuksena katoa mihinkään. Lyseo on joka tapauksessa kunnostettava, oli siinä koulua tai ei! Valitettavasti lyseotalo ei kuitenkaan sovellu muuhun kuin koulukäyttöön. Joensuun taidemuseo vanhan lyseon tiloissa on karmea esimerkki siitä, miten museo on pakotettu museotoimintojen kannalta huonoihin tiloihin ja samalla itse rakennus raiskattu. Museoissa ei saisi esimerkiksi olla suuria ikkunoita.

Painostakaa sekä kaupungin että koulutuskuntayhtymän poliitikkoja kantamaan poliittisen vastuunsa ja huolehtimaan kestävästä ja laadukkastaa koulutuksesta!

Enemmän lukioverkosta: http://suurlukio.blogspot.com/

Pekka Haavisto presidentiksi

2012-01-30T21:46:00.000+02:00

Olen antanut presidentinvaalien toisella kierroksella ääneni Pekka Haavistolle. Haavisto on sivistynyt ja kansainvälisesti osaava sovittelemisen asiantuntija, joka arvostaa pientä ihmistä.

Elokuva vanhempain vallasta ja idealismin seurauksista

2012-01-02T02:10:00.000+02:00

FST5 esitti islantilaisen elokuvan Herra Bjarnfredarson (2009). Se on koskettava kertomus siitä, miten vanhemmat yrittävät ohjata lapsensa tiettyyn muottiin ja tuhoavat niin lapsensa. Toisaalta elokuva on myös kamala kapitalismin, amerikkalaisuuden ja patriarkaatin ylistys, joka nauraa kaikelle "hippeilylle". Elokuva kuvaa feministit tärähteneiksi sekopäiksi, ja muutkin elokuvat naiset ovat vähintäänkin ärsyttäviä. Onko tämä tiedostettua ironiaa?

Georgi Bjarnfredarsonin (Jökull Steinarsson) äiti kasvattaa pojastaan kommunistin, kasvissyöjän ja feministin yrittäen saada hänestä suurmiehen. Pojasta kasvaa kuitenkin hyljeksitty outolintu, joka ei tule muiden kanssa toimeen. Bjarnfredarsonin ystävä Daníel (Jörundur Ragnarsson) puolestaan teeskentelee opiskelevansa lääkäriksi, koska hänen vanhempansa tahtovat hänen jatkavan suvun miesten ammatissa. Oikeasti Daníel opiskelee taidemaalariksi. Toisella Bjarnfredarsonin ystävllä Ólafurilla (Pétur Jóhann Sigfússon) ei sentään ole samaa dilemmaa vanhempiensa kanssa. Hän päätyy sattumalta suosituksi radiojuontajaksi.

Elokuvan värimaailma on luotaantyöntävyydessään kaunis. Fiktion epätodenmukaisuus kiehtoo mieltä. Lopetus on tunnetasolla koskettava mutta älyllisesti ällöttävä, joskin toivon sen olevan ironiaa. Mahdollinen ironia peittyy emotionaalisuuden alle.

Väyrysen vapaailta

2011-12-05T16:41:00.000+02:00

Suomen oma Narkissos, Paavo Väyrysenäkin tunnettu Paavo Suuri, uskoo voittavansa presidentinvaalit. Ylen aamuohjelmassa omien elämäkertojensa kirjoittamiseen elämänsä uhrannut Väyrynen kieltäytyi "spekuloimasta epätodennäköisillä tilanteilla", kun toimittaja kysyi, mitä Väyrynen aikoo, jos kansa ei häntä presidentiksi äänestäkään. Riittää miehellä itsevarmuutta vaan ei todenmukaisuudentajua. Ehkä toimittaja olisi voinut jotenkin kiltisti vihjaista, että et sinä Paavo näitä vaaleja voita - ettei tulisi isolle miehelle myöhemmin paha mieli.

Vakavasti puhuen minun on vaikea uskoa Väyrysen itsevarmuutta todelliseksi. Luulen hänen esittävän. Arjen Väyrynen voi olla hyvinkin epävarma ja itseään syyttelevä tavis. Kun tiskatessa menee lasi rikki - oho! - voi surettaa keskivertoa enemmän, mutta äkkiäkös tuon kömmähdyksen kompensoi, kun seuraavana päivänä esittää televisiossa ah niin Varmaa Väyrystä. Nyt voisi vaikka esittää jälkiviisauden vuosien takaisina tietoina: "Ei minulle tullut yhtään yllätyksenä, että EU kärsii näin pahoista talousongelmista."

Väyrynen ei tarvitse presidentin titteliä vaan hyvää terapiaa ja lähimmäisten tukea. Elämä on ihan kivaa, vaikkei joka päivä itseään esittävää patsasta pystyttäisikään.

Polttiko historiallisen tilan Jyväskylä?

2011-11-15T19:25:00.001+02:00

Toivoin Keskisuomalaisessa 20.10. Jyväskylään keskustelua rakennuksista. Polemiikkia syntyi heti. Arkkitehti Arto Sipinen vastusti piirtämiensä rakennusten hävittämistä, keskussairaalavaihtoehdot tuotiin julkisuuteen, valtiontalosta kiisteltiin kerrankin kunnolla ja niin edelleen.

Voiko myös Nisulan tilan polttoa pitää keskustelunavauksena ja kannanottona – tai reaktiona jyväskyläläisiin rakennusasenteisiin?

Jyväskylä on määrätietoisesti tuhonnut omaa rakennuskantaansa ja kulttuuriperintöään. Jos rakennuksia ei ole suoranaisesti purettu, on niiden ympäristö tärvelty; tästä hyvä esimerkki on karsea parkkihalli Nikolainkulman taustalla. Nyt poliitikot suunnittelevat Jyväskylän Lyseon arvokiinteistön heitteille jättöä ja rapistuttamista. Lyseosta ei näet muuksi ole kuin kouluksi.

Voiko täällä tahonvihaajien kaupungissa edes yllättyä Nisulan tilan tuhopoltosta? Kaupunki – ja nyt yksi sen kuntayhtymistä – on itse asenteillaan ruokkinut sabotaasiin johtavia suhtautumistapoja. Hurjempi voisi jopa väittää, että kaupunki on tilannut tuhopolton päästääkseen rakentamaan Nisulaankin uusia ihmisistä vieraannutettuja innovaatiokeskuksia ja tornitaloja.

Alati muuttuvassa maailmassa ihmisellä on tarve kokea edes jotain pysyväksi. Tässä on rakennussuojelun pohja, ei arkkitehtien nimekkyydessä. Rakennuksista välittäminen on ihmisistä välittämistä. Siksi Jyväskylänkin on vihdoin ja viimein kunnostauduttava ymmärtämään niin rakennuksia kuin ihmisiäkin.

Teuvo Hakkaraisen ehdotus on operoitava nurinkuriseksi

2011-10-27T01:12:00.000+03:00

Perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen ehdotti, että homot, somalit ja muut vähemmistöt voitaisiin kaikki sijoittaa Ahvenanmaalle. Siellä sitten elelisivät vähemmistöt keskenään auvoista elämää ja jättäisivät enemmistön mantereelle omaa elämäänsä viettämään. Hakkaraisen eduskuntaryhmä miettii taas sopivaa rangaistusta möläytyksestä, vaikka tällä kertaa herra Hakkaraisen ajatuksessa on laajemman idean alku.

Faktisena ongelmana Hakkaraisen ehdotuksessa on oikeastaan vain se, että vähemmistöt eivät mahdu Ahvenanmaalle. Maakunnalla on vain reilut 1500 neliökilometria maapinta-alaa, kun taas vähemmistön edustajista meillä on pelkästään ulkomaan kansalaisia lähes 170 000 (Tilastokeskus). Kuinkahan paljon homoja on? Tilastokeskus tuskin on tutkinut väestörakennetta seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Joka tapauksessa asukastiheys olisi alle 0,11.

Niin, ja entäs muut vähemmistöt? Passittaisiko edustaja Hakkarainen Ahvenanmaan ahtaaksi käyvään maastoon myös ateistit, juutalaiset, rakennusalalla olevat naiset ja mieskeittäjät? Kuka loppujen lopuksi kuuluu kaikkiin suomalaisiin enemmistöihin?

Ne junnut ovat harvassa, jotka edustavat joka suhteessa perussuomalaisten ihannekansalaista. Tahdonkin muotoilla Hakkaraisen ehdotuksen toisin: Suomesta ei tule eristää vähemmistöjä vaan katoava "enemmistö". Halkoja hakkaavat valkoiset heterometsurit voisivat kotiäitivaimoineen jatkaa agraaria ja normitettua elämäänsä yhteisen Luojan auringon alla, laulelesivat välillä Seitsemän miehen voimaa ja ryypiskelisivät itse tehtyä olutta. Toisaalta tuo katoava "enemmistökin" on ilmiselvästi vähemmistö, joten eikö sillekin ryhmälle kuuluisi oikeus jäädä tähän vähemmistöjen yhteiskuntaamme?

Teuvo hyvä, Teuvo rakas, ymmärrä jo: totaalisen yhdenmukaisuuden ajat ovat ohi. Kaikki me edustamme jotain vähemmistöä, niin sinä itsekin. Tiedän kyllä, että puheesi Ahvenanmaasta oli vitsi - ja hyvä vitsi olikin, nauroin vedet silmissä - ja minusta on jopa vähän hölmöä, että sinua selkeästä vitsistä syytellään, mutta asenteessasi on silti korjattavaa. Leimaat vähemmistöt muissakin yhteyksissä. Jo riittää!

Aikansa kutakin

2011-10-26T23:40:00.000+03:00

Ääni sitoutumattomalle voi mennä kelle hyvänsä

2011-10-24T00:37:00.001+03:00

Yliopisto on osa muuta maailmaa. Muuta maailmaa!

Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan edustajistonvaaleissa on tänä vuonna poikkeuksellisen paljon sitoutumattomia ryhmiä. Ne muodostavat vaalirenkaan. Suhteellisen vaalitavan tähden noita sittareita ei siis kannata äänestää, ääni kun vaikkapa luonnontieteilijöille on samalla väistämättä myös ääni PD:lle. Samaten ääni yksittäiselle sittarihenkilölle voi päätyä kenelle hyvänsä. Siinä missä demariopiskelijaa äänestäessään saa äänensä varmasti jollekin demareiden yhteisiä intressejä ajavalle, ei sitoutumattomilla ole minkäänlaista äänestäjän kuluttajansuojaa. Yksittäistä vasemmistolaishenkistä äänestäessään äänestää myös liutaa oikeistolaisia ja tietysti toisinkin päin.

Sitoutumattomat ovat perustaneet ryhmänsä, koska he eivät tahdo - tai uskalla - ottaa kantaa suuriin poliittisiin kysymyksiin. PD on malliesimerkki uskalluksen puutteesta. Oikeistoryhmä ei myönnä olevansa osa oikeistoa, sillä oikeistolaisuus ei ole huudossa köyhien opiskelijoiden keskuudessa. Miksi olla kokoomuksen listoilla, kun se ei opiskelijoiden vaaleissa menesty? Opiskelijan täytyy kuitenkin olla melkoinen tynnyritaavi, jos ei tunnista PD:n linjaa oikeistolaiseksi. Sitoutumattomat eivät ole ideologittomia.

Suurten poliittisten kysymysten sijaan sitoutumattomat lupailevat keskittyvänsä oman yliopistomme asioihin. Olenko ainoa, jolle tästä hokemasta tulee mieleen eräs suomalainen populistiliike, jota johtaa Timo Soini? Pitäisikö sitoutumattomien mielestä myös valtakunnan tasolla lakkauttaa ulkoministeriö ja keskittyä jatkossa vain Suomen sisäisiin asioihin? Elämmehän tunnustetusti lintukodossa. Muiden maiden olemassaolosta ei tarvitse välittää, ehei. Ajatusmaailma on täysin rinnastettavissa siihen sitoutumattomien käsitykseen, että ylioppilaskunnan ei tarvitse esimerkiksi ottaa kantaa opintotuen kehittämiseen tai kaupungin pyöräteiden järjestämiseen.

Ylioppilaskunnan vaaleissa on syytä äänestää poliittisuutensa tiedostavaa ja hyväksyvää ryhmittymää. Mieluiten kannattaa tietysti äänestää meitä demareita. Emme mitenkään erityisesti vastusta sitoutumattomien toimintaa, mutta kyllä tämä heidän luonteensa hieman kummastuttaa.

Yliopisto on osa muuta maailmaa. Muuta maailmaa!

Jyväskylän kielimaisemat osa I

2011-10-22T23:18:00.001+03:00

Monet ovat olleet huolissaan englannin kielen pesiytymisestä suomalaiseen katukuvaan. Siksi kiersin kameran kanssa Jyväskylän katuja ja talletin kaupungin kielimaisemia suomen kielen esitelmääni varten. Pääsin toteamaan, että englanti ei todellakaan ole syrjäyttänyt suomen valta-asemaa. Suomea on yhä kaduilla kiitettävästi, eikä varsinaista englantia esiinny kaduilla niin paljon kuin voisi kuvitella. Toisaalta englanti on vaikuttanut katujen suomeen. Pidän jälkimmäistä ilmiötä huolestuttavampana kuin varsinaista englantia.

Tässä muutamia kuvia ja huomioita:

Old Brick's on kirjoituttanut sloganinsa suomeksi mutta englantilaisittain: Oluen Asialla Vuodesta 1874. Englannin nimeämiskäytännön vaikutus on ilmeinen, vaikka tässä ei nyt olekaan nimi kyseessä. Iso kirjain joka sanan alussa ei olisi siis englannissakaan korrekti, suomesta puhumattakaan. Oma osionsa on Bar & Kitchen. Miksi suomenkielinen ilmaus ei kelpaa? Kuva oluttuopeista pitää kyllä huolen siitä, että kansainvälisetkin vieraat ymmärtävät paikan luonteen. Englannin valitseminen väheksyy suomea taitamattomia.

Myös tässä Veturin mainoksessa näkyy englannin nimeämiskäytänne. Isojen kirjaimien lisäksi yhdyssanasta on tehty sanaliitto (niin kuin englannissa), tosin oikeaoppinen pekonipossu kuulostaa sekin hölmöltä. Miksi puhua possusta, kun kerta pekoni on possusta peräisin? Epäileekö mainoksen laatija ohikulkijoiden ruoantuntemusta? Siinä tapauksessa viestivämpi ilmaus olisi Pekonia eli sian rasvaista kylkisilavaa.

FreeTime on yksi harvoista Jyväskylän englanniksi nimetyistä baareista ja yöklubeista. Toki meillä on Old Brick's ja London, mutta useammin jyväskyläläinen törmää sellaisiin nimiin kuin Ruma, Katse, Musta ja Vakiopaine. Suomesta näyttääkin lohkeavan erityisen hyviä nimiä baareille.

Punainen Lyhty ei edusta omaperäistä suomen käyttöä. Kyseessähän on suora käännös kansainvälisestä ilmauksesta moulin rouge, joka taitaa olla erään elokuvan tähden kaikille tuttu.

Tapaus Explosive on suomen kielen ystävälle rakas. Baarin nimi on kotoutunut kansan - myös nuorison - suussa muotoon Pommi.

Uudet erikois- ja trendiliikkeet suosivat englantia. Yrittävätkö liikkeet kielivalinnallaan kertoa kansainvälisestä valikoimastaan? En ole kenkäekspertti, mutta käsittääkseni parhaimmat kengät tulevat muualta kuin englanninkielisiltä alueilta. Miksei Zatza voisi siis käyttää ilmauksen shoes & boots sijaan vaikkapa ilmaisua zapatos? Mikä kansainvälisyyden indeksi englanti on, jos englantia on kotimaassakin kaikkialla?

IT-ala käyttää englantia paljon. Onko pienillä (mutta kasvavilla) yrityksillä todella niin paljon kansainvälistä työsarkaa, että suomalaisen konttorin ikkunassakin on oltava englantia? Ehkä joku liikematkalla oleva pohatta huomaa ihan sattumalta ohi kulkiessaan houkuttelevan englanninkielisen mainoksen ja tulee solmineeksi liikkeen nousukiitoon pistävän sopimuksen. Todennäköisempää on, että IT-alalla ei kehitetä kylliksi suomenkielistä sanastoa, ja siksi IT-puolen on pakko rajoittautua englantiin.

Kyltissä ei ole yhtäkään suomen omaperäistä sanaa. Vanhat automaatti ja bensiini ovat kuitenkin saaneet suomalaisemman asun kuin V-Power ja diesel.

Tässä mainoksessa on pelkkää englantia.

Englanti vaikuttaa myös ruotsiin. Oikea muoto olisi avgående bussar.

Peruspalvelut esitellään yhä suomeksi.

Oma kirjoitus pääsi yllättämään

2011-10-20T16:30:00.002+03:00

Aamulla koin hienon hetken Keskisuomalaisen yleisönosaston äärellä: "Äh, taas joku valittaa Lyseosta. Mitä, sehän olen mä itse!" Odotin Keskarin julkaisevan kannanottoni eilistä uutista koskien (Uutiset eivät saa väheksyä toisten arvoja!), ja ärsytti nähdä, että kulttuurikeskustelun sijaan otsikoihin nostetaan taas Lyseo-hype arvokkaine kuvineen. Kuten sanottu, kirjoitus oli kuitenkin omani. Sen kirjoittamisesta on niin kauan, etten uskonut lehden sitä julkaisevan.

Nyt korostan toiseksi viimeistä kappalettani: "Olen itse kirjoittanut aiemmin (KSML 10.9.) Lyseon merkityksestä muunakin kuin historiallisena monumenttina. Lyseo ei ole muinaisjäänne vaan elinvoimainen tulevaisuuteen valmentava yhteisö ja elämäntapa. Muissa yhteyksissä olen myös vaatinut keskustelemaan enemmän jättikampusten haitoista kuin yhden koulun kohtalosta. Olen kuitenkin pakotettu jatkamaan aiheesta, jonka Sipinen avasi." Kirjoituksellani en pyrkinyt enkä pyri pönöttämään Lyseosta vaan virittämään jyväskyläläiset keskustelemaan rakennuksista. Sellainenhan se Lyseokin esimerkiksi on.

Uutiset eivät saa väheksyä toisten arvoja!

2011-10-19T08:18:00.000+03:00

Suomi on kyllä toisinaan takapajula. Niin on koko Eurooppa. Pohjois-Afrikan islaminuskoisessa Tunisiassa on syntynyt valtava kohu Persepolis-elokuvassa esiintyvästä jumalankuvasta, koska jumalan kuvaaminen on muslimikulttuurissa lähestulkoon paheista pahin. Täällä Suomessa aiheesta sitten uutisoidaan aika kunnioittavasti: "Pienistä asioista voi joskus syntyä iso kohu." (Janne Yläjoki: Jumalan ja pikkutytön keskustelusta nousi kohu, Keskisuomalainen 19.10.2011)

Jumalankuva voi olla länsimaisesta perspektiivistä pikkujuttu - tosin on täällä Euroopassakin ollut useita ikonoklastisia liikkeitä kristinuskon piirissä - mutta muslimille jumalan kuvaaminen on kaikkea muuta kuin pieni asia. Mitä jos me länsimaalaiset joutuisimme lukemaan seuraavanlaista toisessa kulttuurissa kirjoitettua uutista:

Kaikennäköisestä ne pohjoismaalaisetkin keksii valittaa. Ensin on pari koulusurmaa, entä sitten? Pari ihmistä kuoli. Ei yhtään huono juttu! Sitten oli tämä jokin Norjan tragediaksi kutsuttu ilmiö. Kaikkea ne muuten nimittää tragediaksi, suurta komediaakin.

2000-luvun globaalissa maailmassa toimittajien soisi jo kirjoittavan toisista kulttuureista objektiivisesti toisten arvot tuntien. Toki päätoimittaja Mervola saa kaikessa rauhassa mollata muslimimaiden huntukäytäntöä pääkirjoituksissaan, mutta uutiset eivät ole leikillisyydeksi kätketyn vihapuheen tai etnosentrismin paikka.

Jyväskylään tarvitaan keskustelua rakennuksista

2011-10-07T13:06:00.000+03:00

Hirveisiin aatoksiin liittyy jotain hyvääkin. Jyväskylän koulutuskuntayhtymän aikeet luoda lukioille jättikampusrakenteet ja siirtää Lyseo pois lyseotalosta ovat herätelleet keskusteluihin tärkeistä arvoista. Ilman yhtymän aloitetta harva valitsisi puheenaiheekseen rakennussuojelun ulottuvuuksia tai opiskelijamäärien vaikutuksia hyvinvointiin.

Tuorein avaus on kaupunginvaltuutettu Rami Sipilän. Hän esittää päivän Keskisuomalaisessa, että oikein olisi purkaa Lyseo ja rakentaa uusi samannäköinen tilalle. Vain "ajattelun kankeus" on Sipilästä hänen ehdotuksensa tiellä. Tosiasiassa esteenä on muutakin - ennen kaikkea kysymys aitoudesta. Uusi rakennus ei olisi enää sama. Siihen ei liity paikan henkeä (genius loci) ja tietoa siitä, että nyt kuljen samoja portaita kuin isoisäni, Alvar Aalto tai Otto Wille Kuusinen.

Ajatus paikan hengestä hahmottuu helpommin Kurikan Kusikiven avulla. Kiven luonahan kävi tarpeillaan kuningas Aadolf Fredrik vuonna 1752. Tapahtumalla oli suunnaton merkitys silloisille kurikkalaisille. Mitä jos kivi nyt vaihdettaisiin toiseen samannäköiseen? Tärkeää ei taida olla muoto vaan samuus, aitous ja kiveen kytkeytyvä tarina. Sama koskee arkkitehtuuria. Pelkät seinät eivät ole merkityksellisiä. Merkitykset luovat tilat sekä niiden käyttö ja historia.

Uusiksi rakennettu lyseotalo ei olisi kokenut sotavuosia, sortokautta eikä edes tyttöjen kouluun tuloa. Talosta puuttuisivat ajan jäljet ja kertomukset. Talo ei kertoisi historiasta mitään. Tämä olisi sääli, sillä nykyisessä Lyseossa opiskellessaan ja opettaessaan historian ymmärtää ja tiedostaa hyvin. Samanlaisia kokemuksia ei saa Jyväskylässä juuri mistään. Rakennukset eivät ole säilyneet alkuperäiskäytössään.

Meillä kaikilla on historia. Miksi sitä pitää väheksyä? Matti Vesa Volanenkin pitää kirjoituksessaan (KSML 4.10.) Lyseon säilyttämistä museointiohjelmana ja museointiohjelmaa negatiivisena ilmiönä. Onneksi museologian professori Janne Vilkuna kiiruhti puolustamaan (KSML 6.10.) museaalisuuden ja muistin keskeisyyttä. Meidän on tärkeää muistaa, sen tiedämme jo arjesta.

Olen itse kirjoittanut aiemmin (KSML 10.9.) Lyseon merkityksestä muunakin kuin historiallisena monumenttina. Lyseo ei ole muinaisjäänne vaan elinvoimainen tulevaisuuteen valmentava yhteisö ja elämäntapa. Muissa yhteyksissä olen myös vaatinut keskustelemaan enemmän jättikampusten haitoista kuin yhden koulun kohtalosta. Olen kuitenkin pakotettu jatkamaan aiheesta, jonka Sipinen avasi.

Toivottavasti jyväskyläläiset alkavat keskustella rakennuksista ja niihin liittyvistä arvoista laajemminkin. Lyseon lisäksi pitäisi puhua myös keskussairaalasta, konserttisalista ja uusista kouluista. Eikä keskustelu saa jäädä rahapulan voivotteluksi, nyt tarvitaan vain luovaa mieltä, rohkeutta ja innovatiivisuutta!

Volanen ei ole visionääri

2011-10-07T08:53:00.002+03:00

Matti Vesa Volanen tahtoo pitää Lyseon lukion ja sen ainoan oikean koulurakennuksen toisistaan erillään (KSML 4.10.) Lyseon säilyttäminen paikallaan olisi poliitikko-tutkijasta ”museointiohjelma”, ”paras tapa murskata nyt edessä olevat erinomaiset mahdollisuudet kehittää lukiota”. Uudeksi kehittämisvisioksi Volanen nostaa JAO:n tavoitteen tuoda tutkimus lukioon. Mitä uutta siinä on?

Tutkimusta lukioissa on tehty jo kauan. Tutkielmia laaditaan peruskursseilla ja tutkimukseen kannustetaan muutoinkin. Jyväskylän lukiolaiset ovat pärjänneet Suomen Akatemian Viksu-kilpailuissa erinomaisesti. Yliopistojen huippututkijat vierailevat lukioissa – ainakin Lyseossa – niin yksittäisillä kursseilla kuin koko koululle suunnatuissa tilaisuuksissa. Viimeksi Lyseossa esitelmöi professori Jorma Routti.

Kuinka paljon nykyistä enemmän tutkielmia lukiossa tulisi tehdä? Tulosvastuulliseksi yliopistoksiko lukion pitäisi ryhtyä? Volanen sanoo suoraan, että hänen uudessa uljaassa lukiossaan nuorten selviämisellä ja hyvinvoinnilla ei ole merkitystä, joten ehkä hänen tavoitteenaan on tutkimukseen innostamisen sijaan uuvuttaa herraskaiset lukiolaiset ja saada lukion keskeyttämisluvut yhtä korkeiksi kuin ammattiopiston puolella.

Volasen lukioviha tunnetaan. Hänhän on sekä poliitikkona että tutkijana (ja juuri tässä järjestyksessä) halunnut yhdistää lukion ja ammattiopiston yhdeksi ja samaksi hapuilevaksi yhteisöksi jo 1970-luvulta asti. Tavoitteena oli estää herrain valta, mikä olikin aikanaan jalo päämäärä, mutta ei kai lukio enää eliitin kermakoulu ole? Koulutuksen tutkijan urastaan huolimatta Volanen ei ole nähnyt lukioiden tähänastista kehitystä. Hänelle lukio on edelleen sama kuin 70-luvulla, ellei peräti 1800-luvun sääty-yhteiskunnan aikaan.

Volasen ja JAO:n kehitysnäkymät olisivat ällistyttäneet Akateemista Karjala-Seuraa viime vuosisadan alussa. Nyt elämme toisenlaista aikaa. Jos ”kehitys” vie Lyseon rappioon, olkoon tuossa kehityksessä edes jotain uutta.

Jani Tanskanen
ylioppilas, JYVÄSKYLÄ

Lyseo on kaikkien aikojen koulu

2011-09-11T17:56:00.001+03:00

Jyväskylän koulutuskuntayhtymä saattaa siirtää Jyväskylän Lyseon muualle. Ajatus on herättänyt vastustusta ja vastustus puolestaan kummastusta. Mikä siinä lyseotalossa on niin ihmeellistä?

Keskustelussa on harmillisesti perusteltu Lyseon säilyttämistä rakennuksessaan vain historialla ja pitkällä iällä. Tämän vuoksi jotkut ovat käsittäneet lyseon varjelemisen silkaksi nostalgian kaihoksi: "Lyseota ei saa lakkauttaa tai siirtää, koska minä opiskelin siellä viisikymmentä vuotta sitten." Toisaalta monet ovat koulutaustastaan riippumatta olleet huolissaan Lyseon kohtalosta. Lyseon merkitystä ei ole korostanut pelkkä yhden koulun sisäpiiri.

Lyseo on toki menneisyyttään kunnioittava ja perinteitään vaaliva koulu, jolla on tunnetusti taipumus leikilliseen itserakkauteen. Siitä ärsyyntyvät vain tosikot, eivät ne, joilla on omasta koulustaan yhtä hyviä kokemuksia kuin lyseolaisilla. Oman koulun kunnioitus ei muuallakaan johdu omahyväisistä vaan välittävistä intresseistä. Lyseota ei haluta säilyttää minun itseni vaan kaikkien tähden. Kyse on heistä, jotka olivat Lyseossa ennen minua, minun kanssani ja minun jälkeeni.

Lyseolainen ikään ja sukupuoleen katsomatta tahtoo, että tulevaisuudenkin nuorilla on mahdollisuus opiskella yhtä upeassa koulussa ja kauniissa koulurakennuksessa kuin lyseossa. Merkityksellisiä eivät ole ajat 50 eivätkä edes 150 vuotta sitten vaan 50 ja 150 vuotta tästä eteenpäin.

Myös historialla on painoarvoa, mutta koulutuskuntayhtymää kiinnostaa ennen kaikkea tulevaisuus. Jos lyseosta kuitenkin puhutaan vain kansallisena monumenttina mammutin karvoineen, unohtuu päättäjiltä helposti lyseon mahdollisuudet tulevaisuuden kouluna.

Juuri lyseosta on hyvä ja vaivatonta kehittää koulu, joka sekä muistaa juurensa että valmentaa tulevaan. Tradition ja modernin ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Uudenaikainen huippuopetus onnistuu yli satavuotisessakin talossa, kunhan se kunnostetaan ja saa rinnalleen modernin ja koulun henkeen sopivan lisärakennuksen. Lyseossa saavutetaan jo nyt huipputuloksia, saati pienen panoksen jälkeen.

Kokonaan muihin tiloihin siirtyessään lyseo kadottaisi perinteensä ja lakkaisi olemasta Lyseo. Tulokset romahtaisivat. Samalla nuorille välittyisi historiaa väheksyvä asenne. On syytä muistaa, että koulutuksen järjestäjän tilaratkaisutkin ovat osa kasvatustyötä. Opettajan lisäksi organisaation esimerkillä on suuri vaikutus opiskelijoihinsa.

Historiallisessa Lyseossa todella ajatellaan tulevaisuutta. Tästä on hyvä osoitus nykylyseolaisten sitkeä taistelu koulun säilyttämiseksi. Nuorten into ei varmasti johdu nostalgisesta paatoksesta.

JANI TANSKANEN ylioppilas Jyväskylä

Kirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 10.9.2011. http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitukset/lyseo-on-kaikkien-aikojen-koulu/701480

Jättilukio ei kuulunut lupauksiin

2011-05-23T18:10:00.002+03:00

Jyväskylän koulutuskuntayhtymä pelotti lukioväkeä jo kaupungin aikana. Siirtymistä kaupungilta kuntayhtymän omistukseen vastustivat niin opettajat, opiskelijat kuin rehtoritkin.

Lainaan itse kirjoittamaani artikkelia Lyseon oppilaskuntajulkaisussa (2.11.2009): ”Lukiolaiset ovat olleet huolissaan esimerkiksi yksittäisten lukioiden, lukiorakennusten ja erityislinjojen säilymisestä. Pelkona on ollut muuttuminen jättilukioksi, jolla on yksi etärehtori ja opinto-ohjaajat jossakin tietyssä hallintorakennuksessa kaukana opiskelijoista.”

Artikkelini jatkuu lohdullisesti: ”Koulutuskuntayhtymän johtaja Hannu Salminen osaa kuitenkin rauhoitella: hän vakuuttaa yksittäisten lukioiden – myös aikuislukion sekä Lyseon IB- ja Voionmaan urheilulukion – sekä rehtoreiden, tilojen ja lähiopinto-ohjaajienkin säilyvän.” Lupaapa johtaja Salminen myös Lyseon uudisrakennuksen ja Voionmaan peruskorjauksen.

Johtaja Salmisen sanat kuultuaan voi ikuinen optimisti tyyntyä. Ei jättilukioita olekaan tulossa – Keskisuomalainen on uutisoinut pelkästä konsulttiesityksestä!

Mutta miksi tällaista esitystä on edes tilattu, jos johtaja Salmisen lähtökohdat ovat yllä olevat?

Edullinen ruotsin kieli

2011-03-24T11:43:00.001+02:00

Aira Putkonen vastustaa eilisessä Keskisuomalaisessa pakkoruotsia. Mielipidekirjoituksen otsikko Kallis ruotsin kieli ei viittaa kielen todelliseen arvokkuuteen vaan opetustyön hintavuuteen.

Putkonen väittää, että Suomen valtion kestävyysvaje voitaisiin hoitaa kuntoon "muuttamalla ruotsin kieli vähemmistökieleksi lainsäädännöllisesti ja poistamalla pakkoruotsi". Meneehän ruotsin opetukseen arviolta miljardi euroa vuodessa. Näkökulman ongelmaa ei kuitenkaan ole vaikea nähdä, varsinkaan jos tuntee kuulun hölmöläissadun: peiton yläpäätä ei voi jatkaa leikkaamalla osaa alapäästä.

Eikö Putkonen korvaisi ruotsin opetusta millään vai eikö hän vain tajua, ettei muidenkaan kielien tai aineiden opetus ole ilmaista? Yleensähän pakkoruotsin vastustajat toivovat, että oppilaat saisivat itse valita opiskelemansa B-kielen, ja tuo malli on kaiken järjen mukaan kalliimpi vaihtoehto kuin kaikille yhteinen ruotsi. Koulut painivat jo nyt vähemmistöuskontojen opetukseen liittyvien resurssipaineiden kanssa.

Ihmetystä herättää myös Putkosen muotoilu: "Pakkoruotsi on demokratian, tasa-arvon ja yksilön valinnanvapauden vastainen. Sen puolesta esitetyt väittämät eivät ole perusteluja vaan henkilökohtaisia mielipiteitä ja asenteita, joille kouluopetus ja lainsäädäntö eivät voi perustua." Rakentuuko kouluopetus ja laki muutoin objektiivisten totuuksien varaan? Onko perusteluita vailla asenteita? Eikö ruotsia vastustava asenne olekaan asenne?

Myös historian opettamisen syyt ovat asenteissa ja mielipiteissä. Satumme olemaan sitä mieltä, että menneisyytensä tuntemisesta on hyötyä. Voisimme aivan hyvin sivuuttaa menneisyyden ja opettaa tulevaisuudentutkimusta. Tämä on koulutuspolitiikkaa, joka piru vie on mielipiteistä riippuvaista.

Jani Tanskanen
ylioppilas

Valkaise peppu ja huoraa

2011-03-11T14:10:00.001+02:00

Tiistaina oli naistenpäivä. Käyttäydyin perusnormien mukaan: onnittelin työpaikan naisia, vein suklaata ja ruisriiviötä tyttöystävälle ja hänen äidilleen. "Ja vain sukupuolesi tähden", sanoin Geishaa ojentaessani.

Miksi annoin juuri Geishaa? Maku ratkaisi ja syöjä piti, mutta onhan nyt jälkikäteen ajateltuna melko hullua antaa naistenpäivänä japanilaisen naisviihdyttäjän mukaan nimettyä herkkua rakkaalleen - ja siten kuitata velvollisuutensa toista sukupuolta kohtaan.

Paremminkin olisin voinut päivään panostaa. Olisin voinut tarjota unohtumattoman elämyksen kuumailmapallossa tai huippuravintolassa. Olisin voinut hieroa. Mitään tällaista en kuitenkaan tehnyt. Enkä oikeastaan kadu. Eihän naistenpäivän varsinainen tavoite siten toteudu, että muutenkin hyvin eläville naisille tarjotaan yhden päivän ajan poikkeushemmottelua ja -luksusta.

Naistenpäivänä pitäisi kokea ja nähdä naisten ahdinko kehitysmaissa ja Suomen prostituutioliikkeessä. Naistenpäivänä pitäisi matkustaa Intiaan ja puhua sukupuolten tasa-arvon puolesta. Naistenpäivänä pitäisi julistaa, väitellä ja keskustella. Tulisi tutkia, mikä naisen asemassa on vielä Suomessakin vailla muutosta.

Ennen kaikkea naistenpäivän pitäisi vaikuttaa arkipäivään. Yhden poikkeuspäivän nurinkurisuus ei riitä, jos jo 9.3. nainen on taas hellan ja nyrkin välissä. Naistenpäivä ei saa olla pelkkä väärän kuninkaan päivä. Se teki keskiajan rahvaasta hetkeksi herran ja vain palveli sääty-yhteiskunnan harmoniaa. Sorrettu maanviljelijä tyytyi osaansa, kunhan sai kerran vuodessa tuntea toisin.

Taide avaa silmät

Minun naistenpäiväni siirtyi tiistaista torstaihin. Kävin palveluspaikkani oppilasryhmän kanssa tutustumassa Helsingin taidemuseon näyttelyyn Samaan aikaan Intiassa. Näyttely käsittelee naisen asemaa maassa, jonka Kolumbus luuli löytäneensä. Perään katsoimme Ryhmäteatterin modernisoinnin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sovitus on poiminut pääfokukseen Dostojevskin kuvaamaan prostituution, jota ei nähdä tsaarin ajan Pietarissa vaan nyky-Kalliossa.

Taidemuseon Intia-näyttely sisälsi varsinaisen taiteen lisäksi paljon tietoa. Kaikkihan toki tiedämme intialaisnaisen alisteisen aseman, mutta monia yksityiskohtia en ainakaan minä ollut aiemmin kuullut. Esimerkiksi takapuolten valkaisusta olin autuaan tietämätön. Naiset värjäävät Intiassa takapuolensa vaaleaksi kiihottaakseen kumppaniaan. Ennen takapuoli värjättiin punaiseksi, jotta pylly kiinnittäisi palvelusväen huomion. Naisen kun piti usein ajautua salasuhteeseen miehen asioidessa ilotalossa.

Ryhmäteatterin Rikos ja rangaistus ei ole psykologisesti yhtä oivaltava kuin Dostojevskin alkuperäisteos. Jäinkin kaipaamaan Raskalnikovin syvämietteisyyttä. Oikeustajua ei pohdiskella, eikä vainoharhaisuus jäydä. Juonta on muutettu alleviivatun tarkoituksellisesti siten, että prostituution käsittelylle jää enemmän tilaa. Kun valinnan hyväksyy eikä vaadi kirjan puitteita, on näytelmä kiinnostava.

Ryhmäteatterin kuvaamat seksiliikkeet näyttäytyvät minunkaltaiselleni jyväskyläläiselle etäisenä ilmiönä. Täällä Keski-Suomessa ei ole sellaista prostituution paljoutta kuin Helsingissä. Pk-seudulla asuvat kokevatkin näytelmän toisin. Juttelimme erään sikäläisen kanssa, ja hän kertoi kulkevansa joka päivä Kallion läpi. Hän näkee päivittäin erotiikkaliikkeiden ja thai-hieromoiden ikkunat mutta sulkee mielestään, mitä niiden toisella puolella tapahtuu.

Nyt keskustelukumppanimme oli joutunut liikkeiden sisään. Näytelmän lavasteinteriööri on näet rakennettu katutason liikehuoneistoista ja kadun paljastavista näyteikkunoista. Toki samalla lavalla näemme myös Raskalnikovin - tai oikeastaan Räisäsen - asunnon, poliisiaseman ja "Svidrigailovin" baarin. Tilasta toiseen siirrytään sujuvasti pienien muutosten avulla huonekaluja siirtelemällä. Rakennelmavalinta toimii valoratkaisuineen mainiosti.

Mitä puljunikkunoiden takana sitten tapahtuu? Entä miksi Intiassa valkaistaan takapuolia? Näitä kysymyksiä kehitelköön jokainen lisää.

Suomennos saa kiljumaan, tarina tympäisee

2011-02-16T16:42:00.000+02:00

Oletko lukenut romaanin, jonka kieli saa sinut maistamaan oksennuksen suussasi? Jos olet välttynyt tältä ilolta mutta janoat uutta kokemusta, suosittelen iltalukemiseksi Mika Kivimäen suomennosta Neil Gaimanin Neverwherestä. Hyi!

On kuin Kivimäki olisi kääntänyt teknisesti sanan toisensa perään välittämättä piut paut lauserakenteista. Eikö hän ole ymmärtänyt suomen ja englannin syntaktisia eroja? Siinä missä lauseenvastikkeet saavat englannin lentoon, ne raskauttavat suomen. Ei ole syytä kirjoittaa lähes joka virkettä tähän tapaan: "Herra Vandemar nosti markiisin ilmaan vyötäröstä pidellen ja kiskoi hänet portaita ylös markiisin pään jysähdellessä porrasaskelmia vasten joka askelella."

Edes välimerkkejä Kivimäki ei ole viitsinyt suomalaistaa. Hän kirjoittaa: "Hetken kuluttua ääni sanoi, 'Hätäkeskus. Haloo. Onko siellä ketään? Haloo?'" Tapahan on englannissa correct mutta suomessa on toisin. Sitaatin eteen tulee kaksoispiste, ei englantilaista pilkkua. Kuinka kukaan vakavasti otettava suomentaja voi syyllistyä jo alakoulussa rangaistavaan paheeseen?

Tarinan teho kärsii ontuvasta kielestä, kun suomennos vie kaiken huomion. Tilanteenhan pitäisi olla päinvastainen: kielen tulisi olla tarinan tuki ja kuljettaja, osa tarinaa. Sen pitäisi saada kiinnostumaan tapahtumista, ei vieraannuttamaan. Toisaalta Gaimanin tarinakin on lattea. Ehkä sitä ei saisi mikään kielenkäyttö kiehtovammaksi.

Ensinhän Gaiman kirjoitti Neverwheren TV-sarjan käsikirjoitukseksi. Vasta myöhemmin kirjailija nakutteli romaanin, jossa näkyy yhä televisiomainen tarinankerronta. Dialogi on nopeaa, juoni kepeä. Tietoisuuden kuvauksella ei ole painoarvoa. Lukiessani jäin kaipaamaan enemmän päähenkilön tuntemuksia ja ajatuksia.

Vitsit eivät innosta lainkaan. Muutama poikkeus toki on, ja antagonistit Croup sekä Valdemar toimivat koomisina karikatyyreina. Päähenkilön tyttöystävä Jessica on viety liian pitkälle; hahmo olisi uskottavampana hauskempi. Hän on uralle elämänsä omistanut niuho, jonka luonteesta väännetään vitsiä joka väliin:

"Silloin Vandemar, joka oli parhaillaan tutkimassa Richardin olohuonetta, kääntyi Richardiin päin, ja Richard tajusi äkkiä olevansa hyvin, hyvin peloissaan aivan kuin pieni koira, joka on yllättäen huomannut, että postinkantaja onkin itse asiassa valtava koiria syövä avaruushirviö sellaisesta filmistä, joihin Jessica ei haaskannut aikaansa."

En tiedä, onko vika minussa vai Gaimanissa, mutta minuun huumori ei pure. Muutoinkaan en kyennyt innostumaan Neverwherestä. Se taisi olla minulle samanlaista pakkopullaa kuin Dostojevski monille muille. (Rikos ja rangaistus on Hollonkin suomentamana paljon menevämpää tekstiä kuin Gaimanin tekele.)

Gaimanin novelleista olen pitänyt, ja Sandman-sarjakuvakin on veikeä. Romaanikirjailijana Neil ei ole hehkeimmillään ainakaan lukemani perusteella - ehkä Unohdetut jumalat muuttaa mieleni!

Virkkusen puhe tylsistytti kirjan ystävät

2011-02-12T16:58:00.000+02:00

Joitakuita ihmisiä ei voi vain millään arvostaa, oli asema ja tilanne mikä hyvänsä. Joukkoon kuuluu esimerkiksi Henna Virkkunen, joka piti tänään opetusministerin tervehdyspuheen Vanhan Kirjan Talvi -tapahtumassa.

Ministeri katsoi sopivaksi esitellä suomalaisten lukutaitoa ja kirjojen historiaa johdantomaisen pintapuolisesti. Aihe olisi ollut tietysti alakoulussa hyvä, mutta nyt kohderyhmänä oli salillinen kirja-alan kiihkeimpiä ja asiantuntevimpia harrastajia. Jokainen yleisössä tiesi puheenaiheesta enemmän kuin puhuja. Tarinoisiko Virkkunen nanoteknikoillekin fysiikan alkeista?

Syvällistä pohdintaa tai kirjojen historian mullistuksia emme Virkkuselta odottaneetkaan, mutta miksei Virkkunen voinut puhua esimerkiksi siitä, mitä kirjallisuus hänelle henkilökohtaisesti merkitsee? Miksei hän voinut esittää perusteluita yhteiselle halullemme saada suomalaiset nuoret jatkossakin lukemaan? Miksei hän sanonut ylipäätään mitään?

Toivottavasti kuulen Virkkusenkin vielä joskus puhuvan jostain tärkeästä. Tähän mennessä sitä ei ole tapahtunut.

Kyllä raha puissa kasvaa

2011-02-08T19:23:00.002+02:00

Teema esitti sunnuntaina vaikuttavan tieteiselokuvan Hiljainen pako (Silent Running, 1972). Se kertoo ankeasta tulevaisuudesta, jossa jokaisella on kyllä työpaikka mutta alkuperäistä luontoa ei Telluksella enää ole. Viimeiset metsät on lähetetty kupoleissa avaruuteen, ja päättäjät tahtovat tuhota nekin. Yksi tehtävään komennetuista astronauteista ei moiseen kuitenkaan kykene.

Metsää rakastava avaruusmatkaaja joutuu kokemaan kovia luonnon rippeitä suojellakseen. Hän ajautuu tekoihin, jotka vaivaavat omaatuntoa ja jättävät yksin. Kolme sympaattista robottia pitävät sentään seuraa. Elokuva saa pohtimaan luontoon, sen käyttöön ja ihmiselämän merkitykseen liittyviä arvoja.

***

Satuin juuri ennen Hiljaisen paon katsomista lukemaan Matti Vilppulan artikkelin Metsä suomalaisessa kulttuurissa (Kielestä kiinni, 1996). Se esittelee metsä-sanamme merkityksiä ja niiden historiaa. Meillehän metsä on lähinnä puustoa, koska talouselämässä puulla on arvoa, mutta aiemmin metsä on viitannut enemmänkin riistaan. Onpa Erkki Itkonen myös olettanut, että metsän alkuperäinen merkitys olisi ollut 'reuna, syrjä, ääri'. Tämänkaltainen merkitys on yhä metsän vastineilla joissain lapin murteissa ja unkarissa.

Mitä merkitysten muutos sitten merkitsee? Vilppula pohdiskelee tätä lopetuksessaan:

"Kun kieli muuttuessaan kuitenkin aina heijastaa todellisuuden muuttumista - kulttuurin ja ihmisten arvomaailman virtauksia - herää kysymys, mitä heijastaa se, että metsä-sanan käyttötavat kaikesta päättäen ovat muuttumassa yksipuolisemmiksi, kapea-alaisemmiksi. Heijastaako se sitä, että pystymme ajattelemaan metsää pelkästään taloudellisena arvona: kiintokuutioina ja markkoina? Ovatko metsän muut arvot unohtumassa? Jäävätkö ne monitoimikoneiden alle, hukkuvatko ne moottirisahojen meluun?"

Itse lisään vain: Onko metsällä Hiljaisen paon kohtalo?

Sähkökirja: apu vai passivoija?

2010-12-29T15:04:00.000+02:00

Vuonna 2010 on ollut hauska lukea tutkimus nimeltä Kirja 2010. Kirja-alan kehitystrendit (Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 70, 2001). Se pohtii digitalisaation vaikutuksia kirja-alaan ja rohkenee esittää arvailuja siitä, mitä kirjalle kuuluu kymmenen vuoden kuluttua kirjoittamisajanohdasta - eli juuri nyt.

Tiedeyhteisön neutraali tutkimus oli minulle todellakin tarpeen. Olen lopen kyllästynyt tylsään juupas eipäs -väittelyyn sähkökirjan puolustajien ja vastustajien välillä. Faktoja ei ole tuotu esiin, eikä oivalluksia. On ollut vain klassinen jako "kehityksen" ja "perinteen" puoltajien välillä. Toinen osapuoli on huutanut teknistä edistystä ilman mitään kirjallisuutta koskevia esimerkkejä, toinen puhunut tradition säilyttämisestä perusteluitta.

Traditioista ei kannata pitää kiinni, jos traditio on korvattavissa paremmalla vaihtoehdolla. Toisaalta vanhaa ei tule unohtaa ja tuhota, jos uudessa ei ole mitään parempaa. Itsestäänselvyyshän tämä on, mutta eipä se näytä ihmisten ajatustenjuoksussa useinkaan ilmenevän. Edistys on vain joko hyvästä tai Saatanasta suorastaan. Sillä ei mitään väliä tunnu olevan, millaisesta edistyksestä on kyse.

Tylsämielisestä sähkökirjan torjumisesta käy hyvin esimerkiksi kirjailija Antti Nylénin mielipidekirjoitus Kirjaston ei pidä ahtautua ihmisen taskuun (HS, 4.11.2010). Se on tyylillisesti taitava ja vakuuttavakin, mutta se ei huomioi sähkökirjaan liittyviä mahdollisuuksia mitenkään. Kirjoitus päinvastoin demonisoi kohteensa, tekee siitä faustisuuden ilmentymän:

"Järvinen pitää hyvänä sitä, että ihminen voi nyt kantaa kokonaista kirjastoa laukussaan. Minä pidän sitä yhtä pahana kuin Järvisen fantasiaan sisältyvää ihmiskäsitystä. Hänen ihmisensä on Euroopan omistaja, jättiläinen, yli-ihminen - antikristus, joka tietää ja omistaa kaiken, paitsi totuutta ihmisestä."

Nylén esittää, että kirjastoon käydessään tulee olla nöyrä ja että kirjaston ei tule ahtautua ihmisen taskuun. Tätä mieltä minäkin olen jossain määrin. Toisaalta en vuoristolla tapahtuneen onnettomuuden jälkeen patistaisi minua auttavaa lääkäriä kirjastoon, jos lääkäri voisi löytää henkeni pelastavan tiedon taskustaan. Lääkärilleni soisin ilman muuta sähköiset kirjat käytettäväkseen, samaten muille runsasta tietomäärää ja jatkuvasti päivitettäviä hakuteoksia tarvitseville ammatti-ihmisille. Esimerkiksi juristi voisi hyötyä sähköisestä lakikirjasta suunnattomasti.

Hyötyypä kirjallisuudentutkijakin digitalisaatiosta. Lyriikkaa analysoitaessa voi hyvin vähällä vaivalla laskea jonkin sanan tai äänteen esiintymistiheyden vaikka koko Pentti Saarikosken tuotannossa. Voisiko koneen opettaa tunnistamaan myös alkusoinnut, riimit ja muut tekniset runouden keinot? (Semanttisia keinoja ei kone tietenkään voisi tunnistaa, esimerkiksi oksymoronia eli itseristiriitaa; "jäätävä polte", "julkinen salaisuus".)

Tietysti Nylénin kannassakin on myös muuta perää kuin tunnelatauma. Sähkökirja voi näet passivoida käyttäjänsä. Lääkärini saattaa olla typerys, joka ei muista edes normisykkeen lukumäärää tarkastamatta. Miksi hän vaivautuisi mitään ulkoa opettelemaan, jos taskusta löytyy kaikki tarvittava tieto? Runouden tutkimuskin voisi muuttua tekniseksi kartoittamiseksi vailla merkitysten ulottuvuutta. Koko runouden idea olisi sirpaleina.

Tätä enempää en enää sano. Kukin miettiköön tahollaan, mitä iloa sähkökirjasta on tavalliselle lukijalle, mitä kehitysmahdollisuuksia digitalisaatio tuo proosalle ja miten käy uudenlaisen piratismin.

Viimeinen Indiana Jones takaa naurut

2010-12-20T17:57:00.000+02:00

Nelonen esitti neljännen Indiana Jonesin, joka vastaanotettiin ilmestyessään tympeästi. Muiden moitteet eivät kuitenkaan loitontaneet vaan saivat minut kiinnostuneeksi. Olihan minunkin jo aika katsoa, mikä siitä Spielbergin lapsesta tekee niin kamalan.

Itsessään Indiana Jones ja Kristallikallon valtakunta ei ole huonoimmasta päästä, huonompiakin suuren rahan filmejä on. Karseuden tunnun luo vain tekeleen rooli arvostetun trilogian jatkajana. Useista Jonesin tarina olisi voinut päättyä Viimeisen ristiretken auringonlaskuun.

Toisin sanottuna neljäs Jones ei olisi miellyttänyt alkuperäisten elokuvien faneja missään muodossa. Vaikka juoni olisi hämmästyttävän kekseliäs ja vaikka avaruusoliot olisi jätetty konseptista pois, olisivat fanit suuttuneet. "Kiitos, että tuhositte yhden nuoruuteni harvoista pyhistä asioista", sanoo Marko Ahonen kritiikissään nyt ja niin sanoisi toisenlaisenkin elokuvan nähtyään.

Itse en kuulu närkästyneiden fanien joukkoon. Oikeastaan voin sanoa viihtyneeni Kristallikallon valtakuntaa katsoessani. Ajatella ei tarvinnut, ainoastaan nauraa. Jonesin toilailut ovat näet hupaisampia kuin Hessu Hopon. Usein elokuva vaikuttaa enemmänkin lajityyppiparodialta kuin oikealta seikkailuelokuvalta. Asiaa ei luonnollisestikaan paranna jo mainittujen avaruusolioiden läsnäolo.

Jones muun muassa selviytyy ydinräjähdystestistä lyijyvuoratussa jääkaapissa. Ensin kaappi tietysti sinkoutuu kilometrien korkeuteen ja sitten maalle tiputtuaan pomppii voltein sankari sisällään. Pahikset eivät osu ikinä kehenkään, yhdessäkään vesiputouksessa ei käy kuinkaan, autostakin katoaa katto yltä mutta hengissä säilytään! Toki elokuvalla on oma todellisuutensa, mutta jonkinlainen uskottavuus loisi särmää ja jännitystä.

Viimeisen Jonesin huumori on tahatonta, mutta väliäkö sillä. Naurua me ihmiset tarvitsemme, ja eiköhän Ahonenkin salli naurun pyhän äärellä, ateisti kun on.

Elokuvan traileri.

Hessu Hopo -animaatio.

Älytaulu on silkka riesa

2010-12-13T19:14:00.004+02:00

Keskisuomalainen kirjoitti taas älytauluista. (Pelkkä kone ei opeta, 13.12.) Nyt sävy on empivämpi kuin viimeksi. (Koulu menee verkkoon, 26.10.) Ylistyslaulu vaihtui järjen ääneksi, tarkemmin sanoen dosentti Osmo Pekosen ääneksi.

"Koululuokan ei tarvitse olla viihdekeskus. Nykyaika on täynnä kaikenlaista sälää ja hälyä. Koululuokan tulisi olla hiljainen paikka, jossa keskitytään oppimaan muutama asia kunnolla", sanoo Pekonen. Hän on ongelman ytimessä. Älytaulut eivät saa oppimaan vaan ajatukset opista pois. Taulun toimintatavat ja tekniikka vie huomion, joka pitäisi ohjata oppimiseen.

Ajan kuluessa ja älytaulun vakiinnuttua tilanne voi olla toinen. Kun älytaulu on jo osa tavallista arkea, sitä voi alkaa käyttää välineenä itsetarkoituksen sijaan. Toisaalta tällaiseen kasvukipujen ohitusvaiheeseen on hankala uskoa. Eiväthän opettajat ole tottuneet vielä dokumenttikameroihinkaan, ja nyt niitä ollaan korvaamassa älytauluilla. Tekniikan kehitys on niin älytöntä, että älytaulukin korvataan pian jollain vielä uudemmalla kapistuksella.

Keskisuomalainen välittää myös opettajien huolen taloudellisista voimavaroista. Viekö kallis älytaulu rahat opetuksen peruspuolelta? Näkyykö äveriäs hankinta ryhmäkokojen kasvuna tai kurssien vähentämisenä? Huoleen on syytä, sen myöntää myös OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen. Samalla hän muistuttaa opettajan merkityksestä koneen pedagogisena käyttäjänä: "Oppiminen on pyhä asia ja teknologia pitää valjastaa sen edistämiseen. Jos opetus kuitenkin kiinnittyy liikaa tekniikkaan, ei ole enää varmuutta, edistääkö se oppimista."

Omalla työpaikallani Jyväskylän Lyseon lukiossa vastustin älytaulujen hankintaa - rahaa tarvittaisiin paljon oleellisiimpiinkin asioihin - mutta nyt eBeamimme ovat jo saapuneet. Vikinä ei tietenkään enää auta. Nyt on käärittävä hihat ja keksittävä uudet opetustavat.

Aiemmin olen kirjoittanut aiheesta blogitekstin Älytaulukammo.

Schildtille emätin oli 'ruokatorvi'

2010-12-12T16:40:00.003+02:00

Kaikki tietävät Wolmar Schildtin laatimat sanat tiede, taide ja uskonto. Aivan jokainen ei tiedä Schildtin osuutta niiden isänä, mutta joka tapauksessa nuo sanat ovat käytössämme. Samoin tiedämme ympyrän, puolison ja henkilön sekä lukemattomat muut Schildtin sepittämät sanat.

Schildtin vakiintumattomiksi jääneitä sanaehdotuksia ei puolestaan ole usea kuullut. Kuinka moni esimerkiksi tietää, että Schildtin termi 'monikulmiolle' oli monelma? Tehtävö oli Schildtin 'probleema' ja valde 'valtio'. 'Keuhkopussista' halusi lääkäri käyttää termiä keuhkone, ja 'ruokatorvi' oli hänelle emätin.

Kaikki vakiintumattomat sanat kuulostavat tietysti hassuilta, sillä olemme tottuneet vakiintuneisiin. Lisäksi vakiintumattomille sanoille on voinut tulla toisia merkityksiä, kuten emättimelle vaginana. Vakiintuneina ei vakiintumattomissa sanoissa tietenkään olisi mitään hauskaa, nauraisimmepahan vain keuhkoneen sijasta keuhkopussille.

***

Schildtin vakiintumattomia sanaehdotuksia kuulin ensi kertaa viime viikolla Keskisuomalaisen humanismin illassa. Teemana oli Wolmar Schildt, jonka syntymästä tuli heinäkuussa kuluneeksi 200 vuotta. Tilaisuuden isännöi matematiikan dosentti ja kulttuuripersoona Osmo Pekonen.

Tarvitsemme uusia esikuvia

2010-12-06T11:29:00.001+02:00

Mannerheim on yhä suomalaisten enemmistölle suuri esikuva ja itsenäisen Suomen sankari. Minä olen kuitenkin pitänyt tuota sotapäällikköä ja valtiomiestä pelottavana kauhuhahmona jo lapsuudessani. Olihan hän Mahtilahtari, joka tapatti hengenheimolaisiani satapäin.

Varttuessani Marski-kuvani ei ole mitenkään parantunut, päinvastoin. Hänestä tuntuu oppivan jatkuvasti jotain uutta torjuttavaa. Hän oli kolmesta koulusta erotettu hulivili, perverssi sovinisti, antisemitisti, Hitlerin ystävä, yhtäläisen äänioikeuden vastustaja ja aatelishurri, joka ei osannut missään elämänsä vaiheessa suomea kohtalaisestikaan. Silti häntä kumarretaan kuin pakanajumalaa.

Esikuvia me ihmiset tarvitsemme. Olisi kuitenkin syytä miettiä tarkemmin, minkälaisia esikuvia kannattaa nuorisollemme ja lapsillemme tarjota. Sotaherrat ja urheilijat eivät liene niitä parhaimpia esikuvia, vaikka perinteisesti juuri heitä ja vain heitä on esikuviksi nostettu. Seuraukset ovat tietenkin surullisia: esikuvilta omaksutaan väkivalta ratkaisukeinoksi ja fyysinen vahvuus nostetaan älyä tärkeämmäksi tekijäksi.

Olisiko meidän tulevina itsenäisyyspäivinä järkevämpää ottaa esikuviksemme kirjailija Väinö Linna ja vastarintaliike Kagaali? Linnahan purki sanansa voimalla jännitteet poliittisten leirien väliltä ja kokosi kansan yhdeksi. Kagaali esti väkivallattomalla toiminnallaan Suomen armeijan sulauttamisen Venäjän armeijaan.

Viikostani tiiviisti

2010-12-04T16:48:00.001+02:00

Tiistai 30.11.

Tapasin nuoria kirkkovaltuutettujamme ja suunnittelimme seurakuntaan kunnan nuorisofoorumin kaltaista vaikuttamisryhmää nuorille.

Keskiviikko 1.12.

Toimin abiturienttien matkanjohtajana eli kaitsin karitsoja Studia-messuilla. Kävin samalla sekä Kiasmassa että Ateneumissa.

Torstai 2.12.

Työskentelin Huoneteatterin narikassa ja näin vihdoin näytelmän BUG.

Perjantai 3.12.

Osallistuin Osmo Pekosen isännöimään Keskisuomalaisen humanismin iltaan. Aiheena oli Wolmar Styrbjörn Schildt, jonka syntymästä on tullut heinäkuussa kuluneeksi 200 vuotta.

Lauantai 4.12.

Järjestin sisujen eli vammaispartiolaisteni pikkujoulut Äijälän tilalla.

Ateneumissa kiinnostuin muun muassa Gentilinin töistä.

Paratiisi mielikuvituksettomuuden tyyssijana

2010-11-30T21:09:00.000+02:00

"Palauttakaa mieleenne: paratiisissa ei ole himoja eikä haluja, siellä ei tunneta sääliä, ei rakkautta, siellä on vain autuaita enkeleitä, jumalan orjia, joilta fantasia on operoitu pois."

-Ainoan Valtion Hyväntekijä Eugen Samjatinin dystopiaromaanissa Me

Jos yksikin puuttuu

2010-11-29T15:09:00.001+02:00

"Nousevatko koirista parhaat myös taivaaseen? Jos tämä ei ole sallittua, kuinka paratiisissa voisi olla onnellinen? Jos en löydä kuollutta vaimoani, tiedän että hän on helvetissä. Miksi kutsuisin paratiisin onneksi elämää ilman vaimoani, joka nyt kituu helvetissä? Elleivät kaikki pääse paratiisiin, se ei ole paratiisi."

-Timo Airaksinen teoksessaan Hulluuden houkutus

Hulluus houkuttaa, Airaksinen ei

2010-11-28T14:36:00.000+02:00

Luin vähän aikaa sitten Timo Airaksisen kirjan Hulluuden houkutus. Se nimeää onnellisuuden ainoaksi takeeksi hulluuden, jolla Airaksinen ei tarkoita mielenvikaisuutta vaan filosofista asennetta. Tarkemmin määriteltynä tuo hullun asenne on joko kevyt tai raskas.

Lähtökohtansa Airaksinen on saanut Milan Kunderan Olemisen sietämättömästä keveydestä sekä Simone de Weilin filosofiasta. Valmiina Airaksinen ei kuitenkaan herrojen käsityksiä niele, hän pureksii ne melko toisenlaisiksi. Asetelma onkin kiinnostava ja lupaava, mutta valitettavasti Airaksinen sortuu höpisemään pohdinnoissaan lähinnä aiheen kannalta merkityksettömiä mielijuohteita. Kaiken lisäksi filosofi on valinnastaan tietoinen: "Tämä teksti on oikeastaan filosofinen päiväkirja: mitä ajattelin niinä pitkinä ja yksinäisinä päivinä, kun kirjoitin tätä."

Oikeastaan kirjan kiinnostavin puoli muodostuu juuri aiheen ulkopuolelle jääneistä irrallisuuksista. Ne näet rakentavat kuvaa kirjoittajastaan persoonana. Airaksinen paljastuu hienostelevaksi snobiporvariksi, joka vähän väliä brassailee vaativalla alkoholimaullaan ja sillä, kuinka mikään sviitti ei ole hänelle kyllin hyvä. Toisaalta hän kehuskelee kyvyllään olla järkyttymättä mistään. Keskuuteemme hän kaipaakin kylmän viileää stoalaisuutta, karkeammin sanottuna välinpitämättömyyttä.

Ehkä joku nietzscheläinen vielä innostuu ja kohottaa Airaksisen yli-ihmiseksi, mutta minun käsitykseni Airaksisesta tärväytyi. Hän ei enää edusta minulle järjen kirkkautta vaan ainoastaan pessimismiä, epäselvää muotoilua ja taloudellista liberalismia. Hulluuden houkutuksessa hän muun muassa vastustaa sosiaaliturvajärjestelmäämme ja puoltaa markkinavoimien koulutukseen sotkemista.

Ad hominem sikseen, voiko mihinkään Airaksisen sanomaan enää suhtautua vakavasti?

Mitro Repo toivoo uskoa politiikkaan

2010-11-20T19:17:00.000+02:00

Olin tänään kuuntelemassa europarlamentaarikko Mitro Repoa B-salilla. Ennenhän hänet tunnettiin isä Mitrona, kuuluna ortodoksipappina. Politiikkaan "sotkeutumisen" johdosta kirkon johto riisti hänen ammattioikeutensa muun muassa siksi, että arkkipiispan mukaan papin pitää julistaa totuutta. Toisin sanottuna arkkipiispan mukaan kaikki poliitikot valehtelevat väistämättä - ja papilla ei saa olla mielipiteitä tsasounan ulkopuolella.

Revon näkemys politiikasta on myönteisempi kuin entisen esimiehensä. Hän sureekin sitä, miten hyökkäävästi kansa on alkanut suhtautua politiikkaan ja poliitikkoihin. Hän haluaa ihmiset politiikan osallisiksi, kuuluttamaan kantojaan ja keskustelemaan. Oikea tapa ei voi olla tyrmätä koko politiikan konseptia. Samasta asiasta olen puhunut minäkin kirjoituksessani Politiikan maine ei saa tärväytyä täysin. Maininnan ansaitsee myös Jukka Torikan Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi.

Peitellen harmitteli Repo myös perussuomalaisten kannatuslukemia. Hän kuitenkin muistutti, että tämänhetkisistä gallupeista ei tarvitse vielä hätääntyä. Mitä hyvänsä voi tapahtua ennen vaalipäiviä.

Nuorten voitto

2010-11-16T08:32:00.005+02:00

Meillä nuorilla ja nuorilla aikuisilla on Jyväskylässä syytä iloon. Valtasimme näet kirkkovaltuustomme; siihen valittiin peräti kuusi alle kolmekymppistä! Ikäjakauma on seuraava: 15,4 % alle 30 v, 12,8 % 30-39 v, 12,8 % 44-49 v, 41,0 % yli 60 v.

Itse en päässyt valtuustoon, mutta pyrin jatkamaan Kuokkalan alueneuvoston tehtäviäni. Nuo hommat olen kokenut tärkeiksi ja merkityksellisiksi, ehkä jopa kirkkovaltuuston roolia tärkeämmäksi. Siinä missä kirkkovaltuusto tarkastelee koko seurakuntaa melko etäältä, on alueneuvosto ihmisen lähellä.

Kiitän minulle, demareille ja nuorille äänensä antaneita sekä onnittelen valtuustoon valittuja. Olkaahan järkeviä ja kuulkaa kansaa.

Hyvinvointiyhteiskunta on säilytettävä

2010-11-07T16:26:00.004+02:00

Viittaan yhdessä vaalimainoksistani Chaplinin Nykyaikaan. Sen kuuluisimmassa kohtauksessa tehtaan liukuhihnalla työskentelevä Chaplin joutuu valtavan koneiston rattaisiin. Ne veivaavat työläistä sisuksissaan liikkein, jotka tuovat mieleen talouskäyrät suhdanneindekseineen.

Kohtauksen kuvaama tilanne on kuvainnollisesti osa todellisuutta. Olemme todella taloudesta riippuvaisia pelinappuloita. Yritysten rahojen loppuessa loppuvat rahat meiltäkin, ja ilman rahaahan me emme enää osaa elää. Jotenkin ihmiset ennen tulivat vähin varoin ja ilman koko rahan käsitettä toimeen, mutta nyt me tietenkin tarvitsemme supermarkettien ja monikansallisten korporaatioiden tarjoamia tuotteita mielen määrin. Siksi taantuma surettaa. Yhtäkkiä ei olekaan varaa permanenttiin ja kännykän vaihtamiseen.

Nousukautena elämä sitten näyttäytyy valoisena. Taas on varaa kaikenlaiseen, irtisanotut saavat töitä ja kunta rakentaa suihkulähteitä. Tulevaisuus tuntuu turvatulta, vaikka todellisuus on toinen: kohta on taas laskusuhdanne ja uusi taantuma tulee väistämättä. Meidät on viskattu vuoristorataan tahtoamme kysymättä. Välillä syöksymme talouden mukana alas, toisinaan ylös.

Onko tilanteesta ulospääsyä? Voimmeko vapauttaa itsemme talouden alistavasta vaikutuksesta? Kommunismi ei ainakaan ole ratkaisu, sen historia on osoittanut. Toisaalta kapitalistisen yksityistämisen ja taloudellisen liberalismin lisääminen eivät nekään toimi, päinvastoin. Talousriippuvuus ja ihmisen alentaminen kiihtyisivät vain entisestään. Ne eivät todellakaan poistuisi "täydellisessä" liberaali-kapitalismissa eli yövartijavaltiossa, jossa valtio ei puutu mihinkään talousseikkaan.

Yksi ratkaisu voi olla keynesiläisuus. Siinähän on tavoitteena pitää suhdannevaihtelu mahdollisimman tasaisena lisäämällä valtion kysyntää laskusuhdanteiden hillitsemiseksi. Tärkeää on säästää taloudellisesti hyvinä aikoina, jotta varoja olisi sitten laskusuhdanteen korjaamiseen. Malli on järkevä ja kokemuskin on puhunut sen puolesta, mutta 1970-luvulla sen syrjäytti monetarismi. Se sanoo piut paut valtiolliselle säätelylle ja korostaa keskuspankin roolia jo liikkeellä olevan rahan säätelijänä.

Nyt kun monetarismi on osoittautunut globaalin taantuman aiheuttajana fiaskoksi, ovat monet ymmärrettävästi palanneet Keynesin ajatuksiin. Heidän reaktiostaan olen iloinen. Suomen porvarihallitukseen eivät keynesiläiset tuulet kuitenkaan ole yltäneet. Katainen kumppaneineen purkaa yhä hyvinvointiyhteiskuntaa, jonka yhtenä isänä Keynesiä pidetään. Eikö olisi jo aika ymmärtää, että hyvinvointiyhteiskunta on säilyttämisen arvoinen? Sitä ei tule tuhota kokoomuksen koulupolitiikalla eikä muilla toimilla.

Hyvinvointiyhteiskunnassa vaalitaan tasa-arvoa ja yleistä elintasoa. Kaikista pidetään huolta. Itsekkäitä talousliberalisteja moinen tietenkin ärsyttää. Heistä kunkin tulisi pärjätä omillaan. Tausta on siinä, että he eivät halua maksaa muiden hyvinvoinnista ja siten menettää omaisuuttaan, mutta toki he ovat perusteluitakin keksineet. He esimerkiksi väittävät, että valtion turvaverkko vie ihmisiltä motivaation ja tavoitteellisuuden. Miksi kukaan työskentelisi kovasti, jos valtio kustantaa pumminkin elämän?

Talousliberalistit väittävät myös, että jokainen voi kohota elämässään vaikka mihin. Olihan Disneykin köyhän perheen kasvatti. Itse en jaksa uskoa ajatukseen. Toki on Waltin kaltaisia poikkeusyksilöitä, mutta kovin usein emme näe ihmisten ponnistavan ryysyistä rikkauksiin. Useammin näemme rikkaiden vesojen menestyvän; heillä kun on varaa itsensä kouluttamiseen, kasvattaviin harrastuksiin ja vapaa-aikaan. Töissä ei tarvitse käydä nuorena, kun mami ja isukki ovat siirtäneet lapsilisät omalle tilille.

Tosiseikka on tämä: menestyäkseen ja pärjätäkseen aineellisten olosuhteiden pitää olla turvatut. Siksi tarvitsemme hyvinvointiyhteiskuntaa. Muidenkin kuin rikkaiden jälkeläisillä on oltava todellinen mahdollisuus kouluttautua ja päästä kunnon töihin. Muutoin elämme sääty-yhteiskunnassa.

Seuraavissa eduskuntavaaleissa meillä on tilaisuus pelastaa hyvinvointiyhteiskunta. Tärkeintä on olla äänestämättä kokoomusta, toiseksi tärkeintä äänestää sosiaalidemokraatteja. Juuri nyt voimme myös vaikuttaa seurakuntavaaleissa; varsinaiset vaalipäivät ovat 14. ja 15. kuluvaa kuuta. Kirkollisen päätöksenteon on hyvä nousta kannustavaksi esimerkiksi valtiollisille päättäjille.

Vaalitemppu 4

2010-11-06T15:32:00.002+02:00

Älytaulukammo

2010-10-31T19:59:00.001+02:00

Suhtaudun hyvin epäillen interaktiivisiin älytauluihin. Niiden yleistymiseen koulumaailmassa näyttää vaikuttavan enemmän tekniikkaa tekniikan vuoksi -periaate kuin oppimisprosessien kehittäminen. Periaatteesta kielivät taulujen myyjien ja niiden innokkaiden ostajien perustelut. Ne koskettelevat lähes alinomaan vain tekniikkaa, ei oppilasta.

Keskisuomalainenkin kirjoitti tiistaina älytaulujen mullistavuudesta: "Älytaulun tekniikka parantaa oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta, sillä taululle voidaan piirtää monella kynällä samanaikaisesti." (Koulu menee verkkoon, KSML 26.10.) Jokaisella oppilaalla on ilmeisesti edessään näyttö, johon voi kirjoittaa ja lähettää tekstin taululle. Miten tämä sitten "parantaa oppilaan ja opettajan välistä vuorovaikutusta"? Eikö moinen päinvastoin vähennä vuorovaikutusta? Oppilaat ovat tekemisissä enemmän koneen kuin opettajan kanssa.

Saatan olla vain taantumuksellinen muutoksen pelkääjä, mutta en voi olla kuvittelematta kauhuskenaarioita. Yhteiskunnassa on jo nyt huolestuttavan paljon niitä, jotka vain istuvat kotonaan koneeseensa kytkeytyneenä - ja nyt koulu rupeaa suorastaan kannustamaan tuollaiseen elämäntapaan. Sosiaaliset taidot unohtuvat. Tärkeintä on vain hallita tekniikka, olla nopea, unohtaa ihminen.

Kouluun ei tarvinne älytaulujen takia kohta edes tulla, sillä opiskelun voi "tehokkaasti" hoitaa kotonaan. "Älytalun näkymä voidaan lähettää reaaliaikaisesti etänä eri työpisteisiin vaikka toiselle puolelle maapalloa", uutisoi Keskisuomalainen. Ilmaisu on vain kaunisteltu muoto sanalle etäopetus. Ehkä se saa jo useamman varpailleen. Koulussa kun tulisi oppia paljon muutakin kuin sienen rakenne ja kunnallisdemokratian alkeet. Luokkatilanteet valmentavat elämään ihmisten elämää, jossa koneet ovat apu - eivät itsetarkoitus.

Vaalikone on kätevä mutta yksinkertaistava

2010-10-29T20:42:00.001+03:00

Kirkkoa jäytänyt homokysymys sai kansan kiinnostumaan kirkollisesta vaikuttamisesta. Näin voi päätellä ainakin maanantaina avatun vaalikoneen jumittumisesta. Kävijäryntäys oli niin valtaisa että kirkon piti lisätä Internet-sivuston käyttämää kapasiteettia.

Vaalikonetta ovat käyttäneet muutkin kuin äänioikeutetut. Eräskin uskonnoton opettajaystäväni ilmoitti innoissaan, että olin hänen yhteensopivuuslistallaan viiden parhaan joukossa. Uskovan uskonnonopettajan paikalla ollessa heitimme huulta siitä, onko tuollainen edes sopivaa: kuinka saattaakaan kirkollisvaaliehdokas ajatella samoin kuin pakanamaan hippi?

Tosiasiassa vaalikoneen kysymykset eivät erottele liberaaleja ja konservatiiveja saati uskovia ja uskonnottomia. Kysymyksissä on lähinnä kyse seurakunnan taloudenhoidosta ja poliittisista intresseistä, esimerkiksi eettisyyden painottamisesta hankinta-asioissa. Toki on muutama yleisluontoinen kysymys, joiden avulla voi profiloida ehdokkaiden uskonnollista vakaumusta, mutta kysymyksissä annetut vaihtoehdot luovat melko mustavalkoista maailmaa. Raamattu-suhdettakin käsittelevässä kysymyksessä on vain neljä vaihtoehtoa. Raamatun tulee olla ehdokkaalle joko

Jumalan sanaa kirjaimellisesti,
samanaikaisesti sekä jumalallinen että inhimillinen kirja,
hyviä elämänohjeita oman elämän pohjaksi,
tai kirja muiden joukossa

Minun suhtautumiseeni sattuu sopimaan hyvin kohta 2, mutta monet vanhoillisemmat ovat saattaneet olla pinteessä. Kohdan yksi voi nimittäin ymmärtää kahdella tavalla. Joko on kyse siitä ja vain siitä, että Raamatun jakeet ovat todella ("kirjaimellisesti") Jumalan sanaa tai siitä, että Jumalan sana tulee myös tulkita kirjaimellisesti. Jälkimmäinen tulkintatapa on fundamentalismia, jota harva vanhoillinenkaan luterilaisissa piireissä arvostaa.

Myös kohta 3 on ongelmallinen. Miksei Raamattua voisi pitää elämänohjeena paitsi oman myös muiden elämän pohjaksi? Jos sitoutuu kohtaan 3, leimautuu helposti itsekkääksi egoistiksi. Sellainen ei ole kovin hyvää vaalimainosta.

Näin suurissa kysymyksissä on hankala valita huonosti rajattujen vaihtoehtojen väliltä. Joka tapauksessa vaalikone on ollut tehokas ja kätevä apu äänestäjille. Kiitos ylläpitäjille!

Vaalitemppu 3

2010-10-25T20:56:00.003+03:00

Nyt kun olen seurakuntavaaleissa ehdokkaana, voin turvautua elokuvista tuttuihin kampanjatapoihin.

Vaalinumero 84,

jotta Rosebud olisi tärkeämpi.

Onko kaikki kaunis sileää?

2010-10-24T16:34:00.002+03:00

Kauneuden ehdoista on esiltelty kaikenmoisia luetteloja ja teorioita. Joukossa on tietysti paljon omituuksia, joista yksi yksinkertaisuudessaan hauskimmasta on Edmund Burken. Hän esittää 1756 julkaistussa teoksessaan A Philosophical Inquiry into the Origin of Our Ideas of the Sublime and Beautiful, että kaiken kauniin tulee olla sileää. Lainaan Pekka Tuomiston suomennosta Umberto Econ Kauneuden historiasta:

"Seuraava tällaisissa kohteissa säännöllisesti havaittava piirre on sileys, tuo kauneudelle niin olennainen ominaisuus, etten nyt muista mitään kaunista, joka ei ole sileää. Puissa ja kukissa sileät lehdet ovat kauniita; puutarhoissa sileät rinteet; maisemassa tyynet virrat; kauniiden lintujen ja eläinten höyhenpeitteet ja turkit; kauniilla naisilla sileä iho; ja monenlaisissa koristeellisissa huonekaluissa sileä ja kiillotettu pinta. Hyvin huomattava osa kauneuden vaikutuksesta on tästä ominaisuudesta; itse asiassa kaikkein huomattavin. Jos mille tahansa kauniille esineelle antaa rikkonaisen ja rosoisen pinnan, se ei enää miellytä, vaikka se olisi muodoltaan miten hyvä tahansa. Jos siltä taas puuttuisi monia muita ominaisuuksia, mutta ei sileyttä, siitä tulee miellyttävämpi kuin melkein mistään muusta, jolta sileys puuttuu. Tämä näyttää minulta niin itsestään selvältä, että olen melko yllättynyt siitä, ettei kukaan aihetta käsitellyt ole maininnut lainkaan sileyttä luetellessaan kauneuden osatekijöitä. Sillä mikä tahansa rosoisuus, yllättävä uloke tai terävä kulma on mitä suurimmassa määrin kauneuden idealle vastakkainen."

En minäkään pidä ihon syyliä ja känsiä kauniina, mutta miten tulisi suhtautua puiden kaarnaan, kasvojen hymykuoppiin ja rintojen nänneihin? Eikö niitä ole pidetty kauniina kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina? Gaudin arkkitehtuurista ja sammaleiden peittämistä raunioista ei kannata edes puhua.

Möykky ei Burkea miellyttäisi.

Konservatiivin jupinatilitys toimii lähinnä vitsikirjana

2010-10-21T07:56:00.002+03:00

Arvostelu Timo Eskolan kirjasta Ateistit alttarilla. Miksi papit kiistävät uskonoppeja?

Harva kirja on saanut minua yhtä vihaiseksi kuin Timo Eskolan radikaaliteologiaa arvosteleva Ateistit alttarilla (2005). Sen alaotsikko Miksi papit kiistävät uskonoppeja? sai odottamaan uutta tietoa siitä, miten radikaaliteologia on vaikuttanut pappien yleiseen ajatteluun. Teos osoittautui kuitenkin vain muutaman silmätikuksi valitun yksittäisteologin hataraksi kritiikiksi.

Heikki Räisänen, Kari Kuula ja pari muuta suomalaisteologia joutuvat Eskolan käsittelyssä kohtuuttoman mollauksen kohteiksi. Kirjoittaja hyökkää heitä vastaan. Hän ei yritäkään käsitellä heidän teorioitaan asiallisesti saati ymmärtää niitä. Hän keskittyy vain teilaamaan teorian kerrallaan. Eskola on jopa jäsentänyt teoksensa siten, että jokaisen teorian ilkkumiselle on osoitettu oma kappaleensa. Ensin hän syyttelee synnin kyseenalaistusta, sitten sovituspohdintoja ja niin edelleen.

Eskolan arvostelu on yksityiskohtaista mutta erikoisesti orientoitunutta. Todisteita tippuu radikaaliteologiaa vastaan mutta vain perinteisen teologian asein. Miksi miesraukka on kirjoittanut satoja sivuja tekstiä, jonka idean voisi tiivistää yhteen yksinkertaiseen virkkeeseen: minä ja perinne olemme oikeassa, radikaaliteologia väärässä. Kaava on tämä: Eskola esittelee usein vääristyneen tulkintansa radikaaliteologien teoriasta, ja sitten sanoo, että Raamattu esittää asian toisin.

Kolminaisuusopinkin kiistävät radikaaliteoriat Eskola kuittaa tyynesti: ”Uuden testamentin kirjoittajat toteavat - - kerta toisensa jälkeen kolmiyhteisen Jumalan toimivan ihmisten pelastamisen yhteydessä.” Näinhän kirkko on perinteisesti asian ymmärtänyt, kyllä me tiedämme. Toisaalta Raamatussa ei kyllä ole jaettakaan, joka suoranaisesti esittelisi kolminaisuusopin. Oppi on siis vasta tulkitsijoiden johtopäätös. Onkin hyvin erikoista, että arvostettu tutkija ilmoittaa kolminaisuusopin yksioikoisesti ja vastaansanomattomasti Raamatussa ilmoitetuksi.

Eskola pitää itseään ja kirkon perinnettä Raamatun erehtymättömänä tulkitsijana. Lisäksi ehdotonta näkemystä löytyy muillakin aloilla. Hänestä esimerkiksi tiede ja uskonto ovat täysin yhteensopimattomia: ”Jumala ei ole sidottu luonnontieteen kaavoihin ja ehtoihin. Siksi kirkon usko ja tieteen väittämät eivät juurikaan löydä keskusteluyhteyttä.” Biologinakin Eskola kunnostautuu: ”Luonnon perusteella ihmisen pitäisi olla eläin eläinten joukossa. Meidän pitäisi siis toteuttaa taistelua eloon jäämisestä ja alistua lauman vahvimpien yksilöiden vallan alle.”

Tuskinpa muutkaan pitävät Jumalaa luonnonvoimien orjana, mutta miksi uskon ja tieteen välillä ei voisi olla keskusteluyhteyttä? Useimpien mielestä teologi voi hyväksyä luonnontieteellisen maailmankuvan ja pitää samalla Jumalaa luonnosta riippumattomana. Entä miksi ihmeessä Eskolan pitää yksinkertaistaa darwinismia kuin pahin kreationisti konsanaan? Ihmisen perimmäinen eläimellisyys ei tarkoita sitä, että ihminen olisi joka suhteessa kuin kani tai ryhävalas.

Vaikka luonnontiedettä ei Eskolan mukaan tule sotkea teologiaan ja vaikka tutkija suhtautuu nuivasti muuhunkin länsimaiseen tieteeseen ja sen rationalismiin, hän myös vähättelee radikaaliteologien tieteenteon taitoja. Esimerkiksi Wille Riekkistä hän sättii epätieteellisyydestä, kun tämä on rinnastanut Raamatun muiden uskontojen epätosiin kirjoituksiin:

”Jälleen on helppo huomata, että Riekkisen käyttämä peruste ei ole ensisijaisesti tieteellinen. Tiedemiehen ei tarvitse ottaa kantaa minkään uskonnon esittämien uskomusten todenperäisyyteen. Hindulainen saa uskoa Krishnaansa ja egyptiläiset omiin jumaliinsa. Jokainen tutkija voi itse päättää, miten hän henkilökohtaisesti suhtautuu edessään olevien tekstien totuusväittämiin. Tiede ei anna siihen ratkaisua.”

Ensinnäkin on erikoista kuulla tieteen vastustajan puolustavan hyviksi koettuja tieteellisiä metodeja. Toisekseen on ristiriitaista jatkuvasti syyttää radikaaliteologeja Raamatun totuusarvon kiistämisestä mutta samanaikaisesti sanoa, että tutkija ei saa pitää pyhää tekstiä totena eikä epätotena. Samaten on omituista syyttää radikaaliteologiaa sekä rationalismista eli järkeen tukeutumisesta että epäjohdonmukaisuudesta eli järjen puutteesta.

Eskolan kirja on kaiken kaikkiaan niin lattea, ristiriitainen ja päällekäyvä, että minulla on kustantajalle ehdotus: jos vielä laitatte markkinoille uusia painoksia kirjasta, vaihtakaa sen alaotsikko. Miksi radikaaliteologit on ihan tyhmiä? olisi huomattavasti viestivämpi otsake kirjalle, jonka absurdit väitteet tulkitsee toivottavasti jo esikoululainenkin vitseiksi.

Jani Tanskanen

Toi toinen puolue on ähäkutti

2010-10-20T07:50:00.000+03:00

Puoluepolitiikkaan on tainnut aina kuulua toisten osoittelu ja syyttely. Käytöksestä todistaa jo eilisen kampanjapostaukseni vaalimainokset vuosilta 1907 ja 2010. Ne ovat kumpikin - sekä kuva että video - demareiden oikeita vakavahenkisiä mainoksia, vaikka minun kampanjani yhteydessä ne näyttäytyvät ironisessa valossa.

Onko puolueiden keskinäinen mollauspeli kansalle haitta vai hyväksi? Tapaan liittyy turhaa yksinkertaistusta ja tahallisia väärinymmärryksiä mutta toisaalta myös jonkinlaista kansantajuistamista. Esimerkiksi kokoomuksen koulupolitiikan ongelmia ei moni juhlapuheiden sivulauseista äkkäisi, ellei joku huomauttaisi. Käytänne lisää myös vastakkainasettelua ja ihmisten välisiä jännitteitä mutta toisaalta ehkäisee edistyksen pysäyttävää yksimielisyyttä.

Mitä mieltä sinä olet? Kannattaako puolueiden mainostaa "älä äänestä muita" -hengessä vai "äänestä meitä" -tyyliin? Kaipaan kommenttiasi.

Vaalitemppu 2

2010-10-19T20:22:00.015+03:00

Nyt kun olen seurakuntavaaleissa ehdokkaana, voin turvautua sekä historiasta että nykymeiningistä tuttuihin kampanjatapoihin.

1907

2010

Vaalinumero 84,

koska kokoomus on huonompi.

Katso myös postaukseni Toi toinen puolue on ähäkutti.

Malttia seurakuntiin

2010-10-18T18:42:00.001+03:00

Homoseksuaalisuutta koskeva kantani on maallisessa yhteiskuntakeskustelussa selvä: valtion tulee tarjota homoille täsmälleen samat oikeudet kuin heteroillekin. Kirkollisissa piireissä en kuitenkaan osaa muodostaa eheää näkemystä. Homokysymykseen kytkeytyy monia muitakin oppiin, maailmankatsomukseen ja raamatuntulkintatapoihin liittyviä kysymyksiä.

Ajatteluni saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta. Miksi en suhtaudu homoihin kirkossa samoin kuin yhteiskunnassa, tai toisinpäin? Taustalla on tarpeeni erottaa kaksi tyystin erilaista ajattelu- ja keskustelutapaa toisistaan: uskonnollinen ja sekulaari eli maallinen. Koska yhteiskunnallisen päätöksenteon pitäisi olla sekulaaria, siihen ei tulisi sotkea uskonnollista julistusta. Samaten yhteiskunta ei saa sanella uskonnolle toimintaehtoja, ellei uskonto sitten suorastaan kiihota tappamaan ja raiskaamaan.

Eduskunnassa ei yleisen periaatteeni mukaan saa säätää lakia uskonnollisesta syystä. Toisin sanottuna lainsäädännössä ei saa syrjiä homoja Raamattuun vedoten. Vaikka Raamattu sanoisi suoraan - mitä se ei tee - että homous on kaiken pahan alku ja juuri, ei tuota raamatullista sanomaa saisi sekulaarissa päätöksenteossa huomioida. Vastaavasti kirkon ei tarvitse omaksua yhteiskunnan homomyönteisyyttä, ellei kirkko omista lähtökohdistaan huomaa homoseksuaalisuuden olevankin ok.

Sekulaarin päätöksenteon idea ei tietenkään sovi islamisteille tai muille teokraateille. He haluavat uskonnon säätelevän kaikkea yhteiskunnassa. Samoin ajattelevat Suomen kristillisdemokraatit. Puolue onkin häpeäksi Suomelle länsimaana ja kristittyjen enemmistölle järkevinä ihmisinä. Päivi Räsänen kumppaneineen on saanut monet mieltämään koko laajan kristikunnan typeriksi homofoobikoiksi, ennakkosensuurin suosijoiksi ja viattomien syyllistäjiksi.

Nyt Räsäsen ja parin muun homoutta vastustaneen kommentit ovat käynnistäneet erobuumin kirkossa. Median revittely on luonnollisesti kiihdyttänyt erolukuja entisestään, mutta perimmäinen liikuttaja palautuu Räsäsen puheenvuoroihin. Silti hän kiistää vaikuttaneensa eroamisiin (Yle: Päivi Räsänen kiistää aiheuttaneensa joukkopaon kirkosta). Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta käsitteestä kuin kausaliteetti, syy-seuraussuhde. Eivät ne kirkosta lähteneet massat sattumalta eronneet.

Toisaalta en suhtaudu nyt kirkon jättäneisiinkään kovin ihaillen. Kristillisdemokraatit ja konservatiivipapit ovat vängänneet ja vinkuneet jo vuosia; miksi siis piti reagoida vasta nyt? Sitä paitsi kristillisdemokraatit eivät edusta kirkkoa vaan kieroutunutta osaa tavallisista seurakuntalaisista. Konservatiivipapitkin ovat vain pieni joukko pappien koko kirjossa. Kirkossa on muitakin ääniä, kuten arkkipiispa Kari Mäkinen muistuttaa.

Mitä kirkon tulisi tehdä? Jos se ryntäisi hyväksymään homoille avioliiton ja muut herkut, alkaisi uusi erobuumi. Tällä kertaa homouden vastustajat eroaisivat. Jos kirkko taas tuomitsisi homouden yhtä jyrkästi kuin keskiajalla, ei kirkko olisi enää ihmisten. Kirkko on pinteessä. Sanoo se mitä hyvänsä, syntyy eripuraa. Siksi tavallisten seurakuntalaisten tulee olla maltillisia ja tajuta kirkollisen homokysymyksen haastavuus.

Vaalitemppu 1

2010-10-17T15:43:00.009+03:00

Nyt kun olen seurakuntavaaleissa ehdokkaana, voin turvautua historiasta tuttuihin kampanjatapoihin.

Adolfilla oli koirat...

ja peurat...

mutta minullapa KISSANPENNUT

Vaalinumero 84,

jotta kissoilla olisi Egypti.

Politiikan maine ei saa tärväytyä täysin

2010-10-10T20:50:00.000+03:00

Urpilaisen kokouspalkkioskandaali, Vanhasen jääviystaistelu ja monet muut uutiset ovat saaneet useat syystä huolestuneiksi. Vihaako kansa kohta kaikkia poliitikkoja, kysyi eräskin lehtori opettajainhuoneessamme.

Ainahan on ollut niitä, joille jokainen poliitikko on joko idiootti tai joutilas herra. Mutta nyt tuo yleistäjien ryhmä on paisumassa uhkaavasti. Yhä useampi ei tiedä eduskunnasta muita kuin populisteja, oman edun tavoittelijoita tai vilunkipelaajia. Katsokaa tarkemmin! On nykyisessäkin eduskunnassa järkeviä vaikuttajia, he eivät vain saa medialta yhtä paljon huomiota kuin karakteeriset kataiset ja soinit.

Myös itse politiikkaan kuuluu paljon mediassa esitettyä enemmän. Kyllä kansanedustajat käsittelivät ihan oikeita asioita silloinkin, kun uutisissa puhuttiin vain lautakasoista. Valistuneen kansalaisen on siis seurattava myös muita lähteitä kuin Iltalehteä ja Ylen pääuutisia. Kaikki hyvä kun ei hyppää suoraan silmille. Pakastetun hillonkin etsimiseen pitää pääsääntöisesti nähdä hieman vaivaa.

Jukka Torikka tiivistää politiikan yleismollaajien hengen hyvin blogikirjoituksessaan Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi: "Suomalaisen muka-intellektuellin, joka on laittanut kaikki politiikot huonon kategoriaan, kyky vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen on yhtä heikko, kuin poliittisesti alistetun kiinalaisen, joka pitää kaikkia poliitikkoja hyvinä." Toki poliittisia järjestelmiä ja yksittäisiä poliitikkoja saa ja on tarpeen kritisoida, mutta kaikkea politiikkaa ja kaikkia poliitikkoja ei automaattisesti tule leimata välteltäviksi.

Nyt kun politiikan ja poliitikkojen maine joka tapauksessa on tärväytymässä täysin ja kun poliitikot eivät median esittäminä näytä ajavan mitään oikeita asioita, turvautuu kansa helposti ääriryhmittymiin. Niiden luullaan olevan ainoa vaihtoehto todellisen vaikuttamisen saralla. Esimerkiksi maahanmuuttokriittiset yhteisöt alkavat kiehtoa yhä useampia.

Toivottavasti media alkaa pian puhua politiikasta taas vakavasti. Muutoin kansa äänestää seuraavaan hallitukseen perussuomalaiset, jotka käyttävät kohuja häpeilemättömästi hyväkseen. Hehän ovat muka niin selkärankaista ja rehellistä väkeä. Samaten väkivaltaiset yhteenotot tulevat osaksi suomalaista arkipäivää, jos media antaa perinteisestä politiikasta täysin saamattoman kuvan.

Perinteisessä politiikassa on tietysti omat teoreettiset ongelmansa, mutta nyt niitä ei voi jäädä jahkailemaan. Tärkeämpää on saada Suomi pelastetuksi äärioikeistolta, perussuomalaisilta ja muulta pahalta.

John Lennonin syntymästä 70 vuotta

2010-10-09T19:53:00.000+03:00

Kirkkovaltuusto tarvitsee monenlaisia kristittyjä

2010-10-01T15:14:00.006+03:00

Millaisia ihmisiä kirkkovaltuutetut ovat? Käännyttävätkö he viattomia kaduilla ja kieltävätkö he aurinkokeskisen maailmankuvan? Eristäytyvätkö he kirkkoon ja vanhojen tätien teekutsuille? Ovatko he vähän pimahtaneita kiihkouskovaisia?

Vähänkin kirkkoon tai uskontoon liittyviin seikkoihin liitetään kärkkäästi rajuja mielikuvia. Rauhallinenkin pastori on tietysti fanaattinen julistaja. Seurakuntanuorten kokoontumisissa koetaan totta kai ilmestyksiä. Kirkon maallisimmatkin toimet ovat käsittämättömiä sakramentteja; esimerkiksi nuorisotilojen vuokra-asioita ei voi kyllä millään hoitaa, ellei usko ole riittävä.

Todellisuudessa kirkkovaltuutetulta ei edellytetä mitään erityistä uskoa. Valtuutetuksi kelpaa kuka hyvänsä, josta vain on hoitamaan julkisen yhteisön taloutta. Toisaalta jonkinlainen usko edes kirkon perussanomaan on tarpeen, sillä valtuutettu ei voi suhtautua kirkkoonsa välinpitämättömästi tai torjuvasti. Mutta mitään "oikeaoppisuutta" tai "uskon lujuutta" olisi turha vaatia sen koommin valtuutetuilta kuin muiltakaan seurakuntalaisilta.

Omasta uskostani ja maailmankatsomuksestani

Itse olen teologiasta kiinnostuneena keskivertoa paremmin selvillä kristinuskon opeista ja vaiheista, mistä osaltaan kertonee uskonnon laudaturini. Uskoani en sen sijaan ole pitänyt hyvänä enää vuosiin. Olen epäillyt paitsi akateemisesta mielenkiinnosta myös syvästi uskonnollisessa mielessä: eräässä vaiheessa epäily seurasi minua kaikkialle, se ei ollut vain ajatusleikkiä vaan voimiani jäytänyt loinen.

Akateemisissa pohdinnoissa - josko jumala ei olekaan niin kovin persoonallinen, onkohan synti todellista - ei ole mitään paheksuttavaa tai ikävää. Eiväthän ontologisetkaan epäilyt saa ketään hylkäämään maailmaamme arkielämässä. Vaikka Platonista kokemamme todellisuus oli vain harhaa, ei filosofi sallinut itseään lyötävän tai hakattavan. ("Harhaahan tämä kipu vain on!") Mutta kun epäily ei olekaan teoreettista vaan osa käytännön elämää, kun se on uskonnollinen kokemus, on olo rikkinäinen.

Selvisin epäilyistäni uskovana, joskin uskoni järkeistyi. Saman tien on kuitenkin valotettava tätä verbivalintaa: järkeistyminen ei ole välttämättä hyvä asia. Vaikka järki koetaankin modernissa maailmassa hyväksi ja tärkeäksi, on luottamus ihmisjärkeen viime kädessä vain aate muiden joukossa. Saatamme olla ihan hakoteillä järkeen luottaessamme - tai sitten emme. Teoreettisesti ottaen kaikki on niin epävarmaa, että joskus on hankalaa olla suistumatta täyteen välinpitämättömyyteen.

"Niin laulussa (myös tässä) / kuin koko elämässä / on kaikki suhteellista / ja kaikki lähimain", runoilee P. Mustapääkin säkeissään Relatiivisuuden ylistyksessä. Runo oli kirjallisuuden laitoksen pääsykokeessani analysoitavana. Jouduin siis pääsykokeessanikin miettimään maailman ahdistavinta kysymystä: mitä merkitystä on millään, jos kaikki on niin hemmetin suhteellista? Mitä me osaamme sanoa yhtikäs mistään, jos puhumme aina vain aikamme aatteiden kahleissa ja jos tämäkin kysymys voi olla yhtä turha kuin kaikki muutkin?

Jos olisin Mustapään inspiroimana intoutunut pohtimaan relatiivisuuden mielekkyyttä laajasti, en olisi kerennyt paneutua runon rakenteelliseen erittelyyn (siteeraamani säkeethän esimerkiksi ovat perusjambia) enkä olisi päässyt yliopistoon kirjoille. Onnekseni olinkin jo pääsykokeessani oppinut kohtaamaan maailman sellaisena, jona se meille näyttäytyy.

Kaikkea emme voi maailmasta tietää, sanoi Esko Valtaoja mitä hyvänsä. Hyvin paljon voimme kuitenkin tietää - ainakin kokemastamme maailmasta. Se ei välttämättä ole tosi, mutta meille ihmisille se on ihan tarpeeksi tosi. Kuten jo sanoin, ei Platonkaan ottanut turpiinsa. Miksi minäkään siis olisin erityisen huolissani uskoni järkeistymisestä? Toki saatan joutua kärsimään helvetin lieskoissa väärän uskoni tähden, mutta yhtälailla vanhoillisempikin tapa uskoa voi olla väärä. Voi, saattaa, mutta.

Toinen tapa puhua järkeistyneestä uskostani on puhua epäilevästä uskosta. Epäily on kuitenkin niin negatiivinen sana, että voisi olla korrektia kätkeä "epäilevä usko" muotoon "kriittinen usko". Vai voisiko puhua harkitsevasta uskosta? En nimittäin niele kaikkea kristillistä dogmatiikkaa pureksimatta. Minun täytyy miettiä oppeja kunnolla ennen kuin voin ne sisäistää. Luvattoman usein opit jäävät kuitenkin sisäistämättä. En minä ole mitenkään varma edes Kristuksen ylösnousemuksen todellisesta luonteesta.

Minulla ei ole antaa mitään radikaalimanifesteja kristinuskon muuttamiseksi tai päivittämiseksi. Uskoni epäröivä ja mietiskelevä luonne on vain osa henkilökohtaista uskoani. En tuputa sitä muille, mutta suosittelen kyllä. Vaikka yllä sanon, että en ole pitänyt uskoani hyvänä, olen silti kokenut uskoni riittäväksi. Täydellisiähän meidän ei tarvitse olla.

Valtuustoon monenlaista väkeä

Seurakuntavaalien ehdokkaana en toivo niinkään omaa sisäänpääsyäni kuin mahdollisimman hyvää kokoonpanoa näinä taloudellisesti vaikeina aikoina. Hyvä taloudenpito vaatii nyt aikamoista taitoa. Toisaalta toivon myös, että usko näkyisi vaaleissa tai viimeistään valitun valtuuston sisäpiirissä. Toivon näkeväni valtuutetuissa ja ehdokkaissa erilaisia tapoja uskoa.

Vaikka uskon laatu ei sinänsä ole merkityksellinen piirre kirkkovaltuutetussa, kuten aloittaessani sanon, olisi valtuustoon silti hyvä saada mahdollisimman monenlaisia kristittyjä. Heidän näkymisensä tukisi muiden seurakuntalaisten kokemusta omasta kristittynä olostaan. Kun näkee, että kaikki kirkkovaltuutetutkaan eivät usko ihan samoin tavoin, uskaltaa ehkä itsekin uskoa rohkeammin ja luovemmin.

Usko on monelle henkilökohtainen ja arka aihe, mutta jos edes seurakuntavaaliehdokkaat eivät uskalla puhua uskostaan, mitä usko viime kädessä on? Ei kai uskon pitäisi olla mitään mitä vältellä ja karttaa? Pyydänkin seurakuntavaaliehdokastovereitani kertomaan jotain omasta henkilökohtaisesta uskostaan, edes muutamalle äänestäjälleen. Olkaa rehellisiä, kuten minäkin olen yrittänyt olla.

Jälkilisäys 13.10.2010: Sanon yllä, että kirkkovaltuutetulta ei edellytetä mitään erityistä uskoa. Kirkkolain mukaan minua ei kuitenkaan tule uskoa kovin laajasti ymmärrettynä, sillä lain 7. luvun 3 § vaatii vaalien ehdokkaalta "tunnettuutta kristillisestä vakaumuksesta". Mutta minäpä puhunkin "erityisestä uskosta", se ei ole sama kuin vakaumus ylipäätään.

Kurkkukipu

2010-09-24T12:03:00.000+03:00

Juuri nyt minun pitäisi olla Helsingissä kulkemassa kohti Unioninkatua. Yhdeltä alkaa jo kauan odottamani Usko, tiede, ateismi -seminaari. Kerkesin kuitenkin sairastua eilen. Ääneni on tyystin karannut, ja kurkkuni on kipeämpi kuin koskaan ennen.

Uskon, tieteen ja ateismin vuoropuhelua

2010-09-22T09:21:00.002+03:00

Osallistun perjantaina seminaariin Usko, tiede, ateismi. Luvassa on hedelmällistä keskustelua mielenkiintoisten persoonien alustamana; mukana ovat esimerkiksi Esko Valtaoja ja Kari Enqvist sekä Juha Pihkala.

Seminaarin järjestää Suomen Ekumeeninen Neuvosto Helsingin Unioninkadun ortodoksisalissa. Kannustan tulemaan paikalle!

Seminaarin ohjelma

13.00
Avajaissanat
Lehtori Pekka Metso, opillisten kysymysten jaoston pj

13.10
Moderni ja postmoderni ateismi ja kristinusko
TT, FT, pastori Matti Amnell

13.45
Tieteellinen maailmankuva
Professori Kari Enqvist

14.20
"Vaihda Raamattusi pornoon" - Uskonnollisen ja ateistisen fanatismin vertailua
TM Ilse Paakkinen

14.50–15.20 Kahvitauko

15.20
Tieteen ja uskon vuoropuhelu
Professori Esko Valtaoja

15.55
Uskon ja tieteen vuoropuhelu
Piispa Juha Pihkala

16.30
Paneelikeskustelu

17.30
Päätössanat
Pääsihteeri Heikki Huttunen

Arto Nyberg haastattelee tähtitieteilijä Esko Valtaojaa, joka on julkaissut jo toisen keskustelukirjansa piispa Juha Pihkalan kanssa. Haastatteluklipissä nousee esiin muun muassa Valtaojan kiinnostava sanaleikki tämänpuoleisuudesta.

Tunnelman filosofiaa

2010-09-21T22:34:00.004+03:00

Jyväskylän kansalaisopisto järjestää juhlavuotensa kunniaksi yleisölle avoimia ilmaisluentoja. Joukossa on akateemisestikin kiinnostavia esityksiä, joista tänään piti yhden taidekasvatuksen professori Pauline von Bonsdorff. Ympäristöestetiikasta väitellyt professori käsitteli filosofi Gernot Böhmen ajatuksia tunnelmasta.

Tunnelma on juuri niitä käsitteitä, jotka luulemme tuntevamme hyvin mutta jotka osoittautuvat filosofisessa tarkastelussa ongelmallisiksi. Klassinen esimerkki vastaavasta on Augustinuksen Tunnustuksissa: "Mitä on siis aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä." Augustinus joka tapauksessa selitti ajasta ummet lammet, samoin Bonsdorff tunnelmasta.

Böhmelle tunnelma, Atmosphäre, on samanaikaisesti kokijoistaan riippuvainen ilmiö ja osa todellisuutta. Käsittääkseni Böhme siis alleviivaa subjektiviteetin merkitystä - tunnelma ei ole sellainen objektiivinen suure kuin kappaleen massa - ja ilmoittaa, että subjektiivisuutta ei tule väheksyä. Tunnelma ei ole "vain" subjektiivista. Saatan olla väärässäkin. Bonsdorff ei liiemmin selittänyt käsitystä tunnelmasta todellisuuden osana, ilmoitti vain olevansa hieman eri mieltä kuin Böhme.

Subjektiivisuuden lisäksi böhmeläiseen tunnelman käsitteeseen kuuluu kontekstuaalisuus ja situationaalisuus: tilannesidonnaisuus. Saman tilan tunnelman voi kokea eri tilanteissa aivan eri tavoin. Huomio on itsestäänselvä, mutta kaipa sekin pitää julki lausua. Mutta onko Walter Benjaminin tunnetussa ikkunaesimerkissä kyse subjektiivisuudesta vai situationaalisuudesta? Benjaminhan totesi, että ystävän talon ikkunat näyttävät katsovan meitä ystävällisesti, mutta ystävän muutettua ikkunatulkintammekin vaihtuu.

M. A. Numminen: Laulu jossa on tunnelma

Ai rekilläkö kävin?

2010-09-17T13:01:00.004+03:00

Keskisuomalainen antoi minulle ylennyksen: olen lehden mukaan telinevoimistelun maailmanmestari ja urheilijasuuruus. Tai sitten lehti sekoitti minut kuuluun kaimaani.

Olen Jyväskylän seurakuntavaaleissa demareiden ja sitoutumattomien listalla ehdokkaana, telinevoimistelijakaimani ei. Hän sitä paitsi asuu Helsingissä ja on keskustavaikuttaja, joten demariehdokkuus Jyväskylässä olisi melkoinen mahdottomuus. Tämän toimittaja olisi voinut huomioida, varsinkin kun ehdokaslistalla nimeni yhteydessä on tittelit siviilipalvelusvelvollinen ja opiskelija. Tuskinpa Tanskanen yli kolmikymppisenä sivaria suorittaisi.

Keskisuomalainen on luvannut julkaista huomenna oikaisun.

Keskisuomalaisen mukaan tässä videossa on kuvattu minua.

Minä, WTC ja maailma

2010-09-10T20:06:00.002+03:00

Vuonna 2001 täytin 11 vuotta. Vielä samana vuonna eräänä syyskuun päivänä isä julisti töistä tultuaan, että nyt on maailmalla tapahtunut jotain mullistavaa. En kuitenkaan kiinnostunut. Menin ystävälleni Pablolle.

Kun palasin kotiin, näin televisiosta sauhuavat ja romahtavat pilvenpiirtäjät. Murhe ja suru valtasivat minut. Reagoin lapsena ja varhaisnuorena hyvin voimakkaasti uutisissa kerrottuihin tragedioihin. Myyrmannin räjähdyskin itketti kovin.

Vaikka WTC-isku oli minulle järkytys, en hyväksynyt Bushin aloittamaa terrorisminvastaista sotaa. En muista, tiesinkö vielä tuolloin pasifismista, mutta pasifistin tavoin minä jo ajattelin. Väkivaltaa ei poisteta väkivallalla, fighting for peace is like fucking for virginity.

Yläasteelle siirryttyäni olin hyvin Amerikka-vastainen. Mollasin Bushin hallintoa, kiinnostuin Michael Mooren ja muiden toisinajattelijoiden ajatuksista, otin selvää jenkkien öljyongelmista. Siinä missä muut ikäiseni katsoivat öisin salaa pornoa, minä katsoin Mooren yhteiskuntakriittistä TV-sarjaa.

En väitä olleeni mikään eksentrinen lapsinero, en sentään lukenut Chomskya tai Baudrillardia. Oikeastaan olen vähän häpeissäni siitä, että manipulatiivinen Moore vaikutti minuun niin kovin paljon.

Joka tapauksessa olen lapsesta asti vastustanut väkivaltaa ja erityisesti valtioiden hyväksymää tai järjestämää väkivaltaa. Olen myös pyrkinyt tekemään vastustuksestani konkretiaa, ulottamaan sen tekoihini ja valintoihini. En käy armeijaa, vaan suoritan parhaillaan siviilipalvelusta. Puhun rauhan puolesta ystävilleni ja nyt olen päässyt luennoimaankin aiheesta.

Pasifismista luennoidessani painotan käsitteen etymologista alkuperää: sanahan muodostuu latinankielisistä sanoista paci- (pax) eli 'rauha' ja ficus eli 'tekeminen'. Suomeksi pasifisti voisikin olla pikemminkin rauhantekijä kuin rauhanrakastaja. Eikö moni pasifismin vastustajakin rakasta ja tavoittele rauhaa?

Pasifismi ei ole alistumista eikä aseistakieltäytyminen pelkoa, pasifismi on aktiivista toimintaa. Näin ainakin pitäisi olla. Toki on sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät itseään pasifisteina, vaikka eivät rauhaa muualla tavoittelisikaan kuin unissaan. Mutta onhan sosialisteja, kokoomuslaisia ja katolilaisiakin monenlaisia: aktiivisia ja vähemmän aktiivisia. Ihannemuodossaan pasifismi on kuitenkin tekoja.

Gandhi ja Intian kansa eivät vapauttaneet maataan alistumalla ja olemalla panematta vastaan. Vaikka he selättivät aikansa suurimman imperiumin väkivallattomasti ja siksi puhutaan passiivisesta vastarinnasta, he olivat aktiivisia. He kieltäytyivät järjestelmällisesti yhteistyöstä, Gandhi oli nälkälakossa, kansa osoitti mieltään.

Mikseivät valtiomahdit ole ottaneet oppia Gandhin tuloksiin johtaneista tavoista? Mikseivät kansat vaadi hallintojaan ratkaisemaan ongelmia muutoin kuin sotimalla? Miksi kosto koetaan yhä niin tärkeäksi? Tällaiset kysymykset vaivasivat minua lapsena, ja ne vaivaavat yhä. Tänään perjantaina ne vaivaavat erityisesti. Olen huolissani huomisesta.

Huomenna on kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun 11-vuotiaana näin sortuvat WTC-tornit. Monenmoisten muistotilaisuuksien yhteydessä eräs pastorisetä Terry Jones aikoo polttaa 200 Koraania. Siitä vain muslimien pyhät kirjat liekkeihin, olihan torni-iskun takana pari muslimia! Jones ei voi sietää sitä, että New Yorkin muslimit ovat suunnitelleet islamilaista kulttuurikeskusta entisten tornitalojen läheisyyteen.

Pastorin suunnitelmat ovat onneksi herättäneet laajaa vastustusta paitsi muslimiyhteisöissä myös kristillisissä kirkoissa ja jenkkihallinnossa. Niin Vatikaani kuin Obamakin ovat tuominneet polttoaikeet. Nyt Jones onkin peruuttanut aikeensa - mutta vain toistaiseksi. Sitä paitsi hän ei ole sanonut syykseen kohtaamaansa vastustusta tai Interpolin ja jenkkikenraalien varoitusta. Hän on vain mielestään onnistunut tavoittessaan: islamilaista kulttuurikeskusta ei rakennetakaan WTC-alueelle.

Ilmeisesti kulttuurikeskus on kuitenkin yhä suunnitelmissa - mistä lie Jones saanut tietonsa. Sytyttääkö Jones siis sittenkin rovion, josta saattaa tulla aikamme Sarajevon laukaus? Interpol uskoo tapahtuman lisäävän terrorismia ja jenkkikenraalit tietävät tempauksen vaarantavan Afganistanin sotilaat.

Huominen on toivoa täynnä, sanoo vanha sananlasku. Nyt toivoa todella tarvitaan. Kykenevätkö ihmiset kautta maailman olemaan maltillisia ja käyttäytymään pasifistin elkein?

Oinonen vaatii selkeyttä tahalliseen hämmennykseeni

2010-08-06T17:50:00.003+03:00

Oinonen on vastannut Keskisuomalaisessa julkaistuun yleisönosastokirjoitukseeni: Sanoman selkeyskin on hyve. Tässä vastauskirjoitukseni, jonka lähetän lehteen.

Kansanedustaja Lauri Oinonen on huomioinut yleisönosastokirjoitukseni (3.8.), jossa kritisoin hänen taannoista yritystään vastustaa sukupuolineutraalia avioliittoa uskonnollisin ja kieleen liittyvin syin (1.8.). Kiitos vastauksesta!

Täsmennän hieman kirjoitustani, sillä monet ovat tulkinneet sitä toisin kuin tarkoitin. En ole halunnut kieltää nykyajan ihmiseltä uskonnollista todistelua ja vakuuttelua. Kullakin tulee olla oikeus uskonnolliseen ilmaisuun, mutta pelkät uskonnolliset argumentit eivät kaikissa yhteyksissä riitä. Kantansa puolustajan kannattaa käyttää myös sellaisia argumentteja, jotka vakuuttavat omasta uskosta riippumattomat tahot.

Oinosella toki on kieltä koskeva argumenttinsa, mutta olen jo edellisessä kirjoituksessani osoittanut sen erheellisyyden. Sanojen merkitykset muuttuvat, toisin kuin Oinonen väittää. Toivoinkin Oinosen myöntävän väärinkäsityksensä, enkä vain puhuvan koulumenestyksestään.

Olin ehkä turhan kärkevä epäillessäni Oinosen aktiivisuutta äidinkielen tunneillaan. En pyrkinyt loukkaamaan vaan sävyttämään kirjoitustani lempeän ilkikurisella huumorilla.

Samaten humoristiseksi olin tarkoittanut sen kirjoitukseni kohdan, joka sisältää runsaasti kielifilosofian avaintermejä. Tätä kohtaahan Oinonen ilmeisesti osoittaa moittiessaan kirjoitustani sivistyssanoista ja siitä että hänen nuoruusvuosinaan tekstini "ei olisi saattanut läpäistä ylioppilaskirjoituksia".

Tarkoitukseni oli myös vaikeaselkoisilla termeillä osoittaa, että Oinonen on todellakin kieltä koskevalla argumentillaan astunut itselleen tuntemattomalle kentälle. Sanoja ei siis tarvitse Oinosen eikä yleisön ymmärtää, niistähän kiistelevät alan tutkijatkin.

Jani Tanskanen
Jyväskylä

Ilmaisia haleja

2010-08-05T18:10:00.002+03:00

Löysin hienon videon Loviisan rauhanfoorumin blogista.

Oinonen, kyllä sanojen merkitykset muuttuvat

2010-08-01T19:18:00.006+03:00

Olen ilmeisesti vain kuvitellut eläväni 2000-luvulla. Illuusioni rikkoi kansanedustaja Lauri Oinosen yleisönosastokirjoitus Keskisuomalaisessa. Jos Suomen eduskunnassa on Oinosen kaltaisia setiä, täytyy minun elää 1800-luvulla.

Jo Oinosen kirjoituksen nimi puhuu puolestaan: Avioliitto on pyhä miehen ja naisen välinen liitto. Ei kai kukaan täysjärkinen suomalainen kirjoittaisi näin 2000-luvulla valtakunnalliseen lehteen? Ymmärtäisin otsikon Kotimaassa tai muussa kristillisessä julkaisussa, mutta Keskisuomalainen kolahtaa myös ateistien ja muslimien postiluukusta aamulukemiseksi. He eivät mitä ilmeisimmin lämpene argumenteille, jotka on suunnattu yksinomaan kristityille.

1800-luvulla Suomessa oli vain kristittyjä, tosin vain virallisesti. Oinosen kirjoitus on siis varmasti tarkoitettu 1800-luvun ihmiselle. 2000-luvulla Raamatun saati Kirkollisten toimitusten kirjan lainaukset olisivat hyödyttömiä. Ne vetoaisivat ainoastaan niihin, jotka ovat jo muutoinkin Oinosen kanssa samaa mieltä. Yhtä hyvin hindu voisi vaatia suomalaisilta lehmien vapauttamista navetoistaan ja perustella vaatimuksensa Veda-kirjoilla.

Oinonen yrittää perustella väitteitään myös semantiikalla eli sanojen merkitysopilla. Hän kirjoittaa:

"Jo käsitteenä sukupuolineutraali avioliitto on mahdottomuus, kun ajattelee sitä, mitä sanalla tarkoitetaan. Sanat tarkoittavat aina jotakin. Tiedämme hyvin, mitä ovat esimerkiksi maa, vesi, tuli ja ilma. Jokainen ymmärtää nämä. Olisi outoa käydä pehmentämään esimerkiksi käsitettä ja sanaa 'kivi' muuttamalla sen merkitystä 'ilmaksi' Jokaisella sanalla on vastineensa, jota se ilmaisee."

Ei ole tainnut Oinonen olla hereillä suomen kielen tunneillaan tai sitten hänellä oli vain huono opettaja. Sanojen merkitykset eivät todellakaan ole ikuisia. Kieli on pikemminkin elastinen ja hengittävä elin, joka kokee jatkuvasti muutoksia. Sanojen merkitysten muutoksia voi tarkastella esimerkiksi vertailemalla eri aikoina laadittuja suomen kielen sanakirjoja. Helposti voi huomata vaikkapa sanan ympäristö erot: ennen sen merkitys oli pelkkä 'ympäröivä seutu, tienoo', nyt se on ekologinen käsite. Puhutaan ympäristökriiseistä ja ympäristöystävällisyydestä.

Oinonen voisi myös esittää tarkemmin kielifilosofisen käsityksensä sanojen "vastineista". Tarkoittaako hän kenties propositiota, referenssiä vai kielenulkoista ilmiötä? Vai puhuuko hän sittenkin vain denotaatiosta eli sanakirjamääritelmästä? Mikä sija on konnotaatioilla? Ei kannattaisi perustella väitteitään tieteenalalla, joka on varmasti itselleen vieras.

En tässä kirjoituksessani ota kantaa avioliiton uudistamiseen. Vastustan vain huonoja argumentteja ja ajattelun puutetta.

1800-luvulla
Jani Tanskanen

3.8.2010: Kirjoitukseni on julkaistu tänään Keskisuomalaisen yleistönosastolla nimellä Huonoa todistelua, Lauri Oinonen. Toimitus on keksinyt otsikon ja korvannut sillä alkuperäiseni.

Maakuntalehden keskustelufoorumilla kirjoitukseni on herättänyt jonkin verran keskustelua. Keskustelu on yllättävän asiallista ja mielenkiintoista. Lähinnä minua on kritisoitu. En kuitenkaan rupea puolustelemaan itseäni enkä kyseenalaistamaan minuun kohdistettuja syytöksiä. On kuitenkin hauskaa, että eräs "logiikan tohtoriksi" itseään kutsuva vastustajani pohjaa päättelyketjunsa kirjoitukseni lehtiotsikkoon, jota en ole siis edes itse keksinyt.

Mielenosoitus tarvitsee vastapuolen asiallisen huomion

2010-08-01T18:13:00.001+03:00

Piipahdin eilen rallien vastaisessa kadunvaltauksessa, mutta en viihtynyt siellä kauaa. Mielenosoitus ei ollut kyllin vaikuttava. Mukava tunnelma siellä oli, mutta valtaväestölle moinen ei kuitenkaan näyttäydy muuna kuin anarkistisena hippipelleilynä. Tulisi puhua niin että saisi vastapuolenkin kuuntelemaan.

En tietenkään tarkoita sitä, että tulisi altistua kaupunginvaltuustoamme johtavan Pauli Partasen käsitykseen kansalaisvaikuttamisesta: "Tavallinen rivikansalainen pääsee vaikuttamaan poliittisen järjestelmän kautta siihen, ketkä päätöksiä tekevät." (KSML: "Kaupunki meille", kadunvaltaajien banderolli julisti, 1.8.2010) Eikö meille Partasen mukaan tulisi siis kuulua muita oikeuksia kuin oikeus äänestää eli valita idiooteista vähiten idiootti?

Ehkä jatkossa voisi järjestää kadunvaltauksen "uusien polttoaineiden puolesta, biokaasuasemien yleistymiseksi, sähkömoottorien kehittämiseksi", niin kuin edellistä postaustani anonyymisti kommentoinut vierailija ehdottaa. On liian radikaalia vaatia pannaa koko ralli-instituutiolle, vaikka ralli pahasta onkin.

Voisiko autourheilu tehdä ympäristölle palveluksen?

2010-07-31T18:48:00.001+03:00

On hankalaa olla ralleja vihaava jyväskyläläinen, sillä Jyväskylässä järjestetään vuosittain Neste Oil Rally. Nyt on taas tapahtuman aika. Päriseviä ralliautoja ajelee kaikkialla ja kansa on levittäytynyt liikenteen haitaksi. Pikkupojat heiluttelevat tallilippuja teiden varsissa ja pohatat kulkevat helikoptereilla taivaiden halki ja asuntoni yli.

Minun ei ehkä tarvitsisi sanoa, että autourheilun seuraaminen on mielestäni joutavaa ajanhukkaa; huvinsa on tietenkin kullakin. Faktat kannattaa kuitenkin tuoda esiin: ilmaston lämpeneminen on maapallolle todellinen uhka ja autourheilu pahentaa lämpenemistä. Tässä valossa argumentti "huvinsa kullakin" joutuu sittenkin kyseenalaiseksi. Tuleeko mikä hyvänsä asia hyväksyä vain siksi, että joku siitä pitää? Tulisiko esimerkiksi psykopaateilla olla oikeus murhata viattomia naisia silkan huvin vuoksi?

Autourheilu on nykymuodossaan ympäristön kannalta kestämätöntä. Siksi Jyväskylänkin ralleja on vastustettava. Toisaalta en välttämättä häätäisi ralleja kokonaan kotikaupungistani enkä kieltäisi inhokkiani muutenkaan. Eikö autourhelua nimittäin voisi kehittää ympäristöystävällisempään suuntaan? Eivätkö Latvala ja Loeb voisi ajaa vaikkapa aurinkoautoilla ja olla siten osallisina ympäristöystävällisemmän autoilun kehittämisessä? Autourheiluhan on jo nyt pitkälti kisaa paremmasta ja tehokkaammasta tekniikasta.

Muutos toisi muassaan nurinaa, mutta olisiko parempi kieltää autohölmöily kokonaan? Kun autot olisivat jonkun aikaa pärisemättömiä ja ihanan hiljaisia, tottuisi yleisö varmasti. Panem et circenses -periaate ('leipää ja sirkushuveja') toteutuisi uudenlaisenkin urheilumuodon äärellä. Mitä minua viisaammat tuumivat?

Uskon ja tieteen dogmaattisuus

2010-07-16T14:35:00.001+03:00

Olin eilen tekemisissä kahdenlaisen dogmatismin kanssa. Osallistuin ortodoksikristittyjen jumalanpalvelukseen ja luin biologi Jussi Viitalan kirjaa Vapaasta tahdosta? Käyttäytymisen evolutiivinen perusta. Näin sanoessani olen tarkoituksellisesti poleeminen ja saan varmasti rapaa niskaan niin uskovaisilta kuin luonnontieteilijöiltäkin.

Ortodoksien jumalanpalveluksen dogmaattisuutta ei tarvitse kummemmin edes perustella. Uskonnot ovat yleensä perusluonteeltaan sellaisia, että ne olettavat jotkin perusväitteet kiistattomasti tosiksi. Poikkisanaa ei saa sanoa - ei ainakaan kesken jumalanpalveluksen. Minun kuitenkin teki mieli kiljua ja pyytää pappia lopettamaan resitointinsa. Koko palveluksessa ei nimittäin mielestäni tehty muuta kuin levitettiin äärimmäisen pessimististä ihmiskuvaa: olemme kaikki hyvin syntisiä ja synnistä pitää päästä eroon. Kaipasin luterilaisuudesta tuttua simul iustus et peccator -periaatetta ('samaan aikaan syntinen ja vanhurskas').

Biologi Viitalan dogmaattisuus onkin hankalammin selitettävissä. Useimmistahan hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin dogmaattinen, ainakin mikäli käy uskominen hänen perusväitteitään: "Olen yrittänyt asennoitua kriittisesti kaikenlaisiin väittämiin, koskivatpa ne tieteellisiä, uskonnollisia, yhteiskunnallisia tai ihmissuhteisiin liittyviä asioita, ja olen yrittänyt olla sitoutumatta liikaa omiin työhypoteeseihini." Viitala painottaa usein ja hartaasti, että hänen tieteellinen työnsä on kriittistä ja kaiken kyseenalaistavaa kuten luonnontiede ylipäätäänkin. "Puheet tiedeuskosta osoittavat, ettei tiedon olemusta ole ollenkaan oivallettu. Tiede ei ole uskoa vaan epäilyä."

Kriittisyys ei ole kuitenkaan vain sitä, että sanoo olevansa kriittinen. En voi pitää kriittisenä henkilöä, joka kirjoittaa näin: "Tutkijaa kiinnostaa ennen muuta, miten asiat ovat, ei se miten niiden toivoisi olevan." Missä mielessä tämä tutkijan intressi poikkeaa kenenkään muun mieltymyksistä? Ei kai buddhalainenkaan vain toivo jälleensyntymisen olevan totta, buddhalaiselle se on totta. Entä miten tutkija voi nähdä, miten asiat todella ovat? Miten hän voi perustella, että hänen empiirisesti mallintamansa maailma on todellisempi kuin hindun kokema?

Luotan nykyään tieteelliseen maailmankuvaan paljon enemmän kuin pari vuotta sitten, jolloin hylkäsin kaikki luonnontieteelliset selitysmallit naurettavina, mutta Viitalan kaltaiset kirjoittajat saavat minut yhä ärsyyntymään. Eivätkö he todellakaan voi nähdä tieteenteon epäkohtia? Eivätkö he voi todellakaan myöntää, että tieteenteko ei ole täysin kriittistä, arvovapaata ja puolueetontakaan? Miksi he eivät suostu ymmärtämään sitä, että luonnontieteetkin perustuvat tiettyihin kyseenalaistamattomiin dogmeihin?

Luonnontieteiden taustalla jyllää varsinkin metafyysinen realismi, usko tietoisuutemme ulkopuoliseen todellisuuteen. Sanoivat fyysikot ja biologit mitä hyvänsä metafysiikan turhuudesta, he työskentelevät tietyn metafyysisen näkemyksen inspiroimina. Tämän ilmoittaa Viitalakin jo siteeraamassani kohdassa: "Tutkijaa kiinnostaa ennen muuta, miten asiat ovat." Sanotulla on valtava metafyysinen painolasti, sillä oleminen ei ole mikään kevyt ilmaisu.

Viitalan metafyysinen realismi joutuu kuitenkin koetukselle, kun hän kertoo johdantonsa syvällisimmän viisauden:

"Jokin toinen älyllinen olento, jolla olisi kokonaan toisenlaiset aistit, ymmärtäisi saman maailman erilaisena kuin me. Itselleni tämä selvisi eräänlaisena ahaa-elämyksenä tutkiessani lintujen värimaailmaa, joka on hyvin erilainen kuin omamme. Oivalsin, että maailma jonka havaitsen ympärilläni, on itse asiassa vain aivojeni luoma mielikuva."

Mikään uusi ajatus tämä ei tietenkään ole. Biologi Jakob von Uexküll puhui Umweltista jo 1900-luvun alussa, mutta kuuluisaksi teorian teki vasta myöhemmin semiologi Thomas Sebeok. Umweltilla tarkoitetaan organismin ympäristöä sellaisena, jona organismi sen itse havaitsee. Kyseessä on siis "subjektiivinen todellisuus". Tähän oivallukseen monet postmodernin ideologiat perustuvat.

Jos todellisuus onkin vain subjektiivinen "aivojeni luoma mielikuva", kuten Viitala asian ilmaisee, miten hän voi tutkia asioita sellaisina, mitä ne ovat?

Jälkihuomautus 26.7.2010: Viitalan kirja Vapaasta tahdosta? on valituksistani huolimatta mainio. Ainoastaan johdanto ja aloituskappale Tieteellinen maailmankuva ovat hölmöjä. Niissä Viitala yrittää perustella tieteen kaikkivoipaisuuden naurettavan yksinkertaisilla argumenteilla. Oikeastaan hän vain sanoo, että tieteellinen maailmankatsomus on paras, koska niin vain on. Eikö tällaisen perusteluosuuden voisi jättää kokonaan pois?

Päijänne Antikvariaatti on myynnissä

2010-07-15T16:36:00.001+03:00

Jouko Ylönen etsii ostajaa jyväskyläläiselle Päijänne Antikvariaatilleen. Liike on Suomen parhaimpia ja oma lempiantikvariaattini. Myyntiaikeista kuullessani minut valtasi huoli; mitä voi olla Päijänne Antikvariaatti ilman Ylöstä? Miltä tuntuu astua Päijänteeseen, jossa ei olekaan vastassa vanhan ajan herrasmies harmaassa pikkutakissaan? Voiko kukaan kirjakauppias olla yhtä nöyrä, palvelualtis ja asiantunteva bibliofiili kuin Ylönen?

Kysyttyäni kauppias Ylönen kertoi, että myyntiprosessissa voi hyvinkin mennä vaikka kaksi vuotta. Antikvariaatteja kun ei ostella päivittäin. Huojennuin. Vielä voin ainakin jonkun aikaa ostaa kirjani tutuksi käyneeltä kauppiaalta - ja jutella siinä sivussa kaikenlaisesta tärkeästä ja vähemmän tärkeästä.

Mutta sinä, joka joskus ostat Päijänne Antikvariaatin: olekin sitten hyvä tyyppi!

CDON-sivusto huijaa asiakkaitaan

2010-07-14T14:24:00.000+03:00

Olen tilannut sivustolta cdon.com jo 12.4. Alan Mooren sarjakuvateoksen Lost Girls Collected. Toimitusajaksi oli nimetty 5-15 arkipäivää. Kun tuotetta ei kuitenkaan kuulunut, kyselin keston syitä. Sain nopeasti vastauksen: "Valitettavasti tilaamanne tuote on väliaikaisesti myyty loppuun tavarantoimittajaltamme. Lähetämme tuotteen teille heti kun uusi erä tuotteesta saapuu varastoomme."

Ymmärsin totta kai, että oli ollut inhimillinen ja hyväksyttävä virhe jättää toimitusaika-arvio päivittämättä tuotteen loputtua. On mahdotonta hallita suuria tietomääriä täydellisesti. Ihmettelin kuitenkin, että erheen selvittyäkin tuotteen toimitusajaksi ilmoitettiin yhä 5-15 arkipäivää. Miksi asiaa ei korjattu nyt, kun siihen oli kiinnitetty huomiota? Kirjoitin asiakaspalveluun toisen viestin, jossa ihmettelin tätä ja toistakin epäkohtaa:

"Vain vähän aikaa sitten jouduin ihmettelemään sitäkin, kuinka saatoitte ilmoittaa vastaavanlaisen toimitusajan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanille Harjukaupungin salakäytävät. Satun tuntemaan kirjailijan, joka työstää romaaniaan yhä. Nyt virhe on sentään korjattu, mutta nämä kaksi kohtaamani epäkohtaa eivät ole palvelunne ainoita vikoja."

Palautteeni lähetettiin kuulemma johdolle asti, mutta kukaan vastuuhenkilö ei ole ottanut minuun yhteyttä. Sen sijaan sähköpostiini on ilmestynyt automaattisesti joka kuukausi tilausinfoviesti: "Meidän on valitettavasti ilmoitettava että yksi tai useampi tuote tilauksestasi on myöhästynyt. Pahoittelemme tapahtunutta. Teemme kaikkemme että saat tilauksesi mahdollisimman nopeasti."

Nyt kun tilauksestani on kulunut vaatimattomat kolme kuukautta, on nettikauppa rohjennut kertoa, että he eivät voikaan lähettää tilaustani. Kiitti vain! Kuukausien odotus turhan tähden. Onneksi sivusto sentään hyvittää kohtaamani vääryyden avokätisesti: "Korvaukseksi tapahtuneesta saat alennuskoodin, millä voit tehdä seuraavan tilauksesi ilman postikuluja." Saan siis parin lantin alennuksen, jos käytän koodin 30 päivän sisällä.

Ehkäpä voisin tilata uudestaan Lost Girlsin. Sen toimitusajaksi ilmoitetaan näet yhä 5-15 arkipäivää.

Vielä Maanselästä

2010-07-13T18:36:00.000+03:00

Keskisuomalainen julkaisi tänäänkin Maanselän kirjoitusta kummastelevia vastineita. Neljästä vastineesta yhden on kirjoittanut joukko Jyväskylän kaupunginvaltuutettuja ja setalaisia. Hyvä! Olinkin jo kerennyt pelätä, että Jyväskylässä on enemmänkin Maanselän kaltaisia poliitikkoja. Onneksi pelkoni osoittautui turhaksi.

Valtuutettujen ja setalaisten kirjoitus on nimeltään Pride-kulkue ei ole provokaatiota. En ole itse huomauttanut otsikon nimeämästä asiasta, sillä Maanselän kirjoituksessa on myös erikoisempia outouksia. Vaikka kulkue olisikin tarkoitettu provokaatioksi, ei siihen kohdistettu väkivalta olisi silti ollut oikeutettua. Lisäksi minusta on turha kiistää sitä, että jotkut ovat varmasti kokeneet paraatin provokaatioksi, vaikka provosointi ei tarkoituksena ollutkaan. Voihan kaiken kokea provokaatioksi, jos vain on kyllin tyhmä.

Joka tapauksessa on ehkä ollut tarpeellista muistuttaa Maanselkää paraatin todellisesta luonteesta. Mies vaikuttaa niin omalaatuiselta, että hän on voinut hyvinkin ymmärtää paraatin intentiot väärin. Tässä siis vielä Maanselälle kirjoituksesta opiksi:

"Pride-tapahtuma ja sen yhteydessä järjestettävä kulkue ei ole provokaatio valtakulttuuria, valtaväestöä tai heteroseksuaalisesti suuntautuneita ihmisiä vastaan. Tarkoituksena on korostaa ihmisten ja yhteiskunnan moninaisuutta sekä nostaa keskusteluun niitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevia asioita, joissa on parantamisen varaa. Tapahtumassa ei rikota suomalaisen yhteiskunnan tai valtaväestön arvoja, vaan siinä vaaditaan yhdenvertaista kohtelua, aivan kuten Suomen perustuslaissakin säädetään. Yhtäkään heteroseksuaalisuutta rienaavaa tai vastustavaa banderolleja ei Pride-kulkueessa näkynyt."

Lisäksi kirjoittajat huomauttavat, että Pride-tapahtuma ei mollannut millään tavoin uskontoja tai kristillisiä arvoja - niin kuin Maanselkä antaa ymmärtää. Tarkalleen ottaen Maanselkä ei sano rienausta tapahtuneen juuri Suomen Pride-tapahtumassa, mutta hän kuitenkin väittää rienauksen olevan yleistä vastaavissa tapahtumissa; tämä on taas yksi osoitus siitä, miten Maanselkä sekoittaa aivan häpeilemättömästi toisiinsa liittymättömiä asioita toisiinsa. Vastaavasta huomauttavat myös setalaiset ja kaupunginvaltuutetut: "Italiassa käytävät keskustelut krusifiksien kiellosta kouluissa ja julkisissa paikoissa eivät liity Suomessa ajankohtaisiin sukupuolineutraalin avioliiton vaatimuksiin." Aivan kuin Maanselkä olisi kirjoituksessaan niputtanut kaiken tuntemansa "pahan" samaan pakettiin homoseksuaalisuuden kanssa.

Myös antiikin tutkimuksen professori ja teologian tohtori Taneli Kukkonen on osallistunut keskusteluun. Hän on ajatuskokeen muodossa nostanut esiin sitä samaa paradoksaalisuutta, josta minä ja Anssi Pirttijärvi olemme huomauttaneet:

"Maanselän mukaan valtaväestön tulee sanelle, millainen itseilmaisu vähemmistöille sallitaan: maan tapaa ja valtaväestön tunteita ei pidä loukata. Mikäli näin tehdään, on poikkeavien itsensä syytä, jos tästä seuraa provosoitumista ja mahdollisesti väkivaltaa. Tehdään tämän valossa siirtymä Suomesta vaikka Pakistaniin, missä kristittyjä lähetystyöntekijöitä vainotaan joskus väkivaltaisesti. Onko kristillisdemokraattien kaupunginvaltuutettu Maanselkä sitä mieltä, että tämä on vain oikein ja asianmukaista? Esitetyn valossa kyllä."

Maanselkä vihastuttaa muitakin

2010-07-12T21:00:00.010+03:00

Asmo Maanselän yleisönosastokirjoitusta on noussut vastustamaan onneksi moni muukin kuin minä. Keskisuomalainen julkaisi kolme vastinetta, joista yhdessä muun muassa ihmeteltiin kristillisdemokraatin historian tuntemuksen puutteita: "Kristinusko oli alkuaikoinaan marginaalinen ja syrjitty uskonto. Ilmeisesti Maanselän mielestä oli väärin, etteivät kristityt hylänneet uskoaan ja sopeutuneet enemmistön arvoihin?" (Anssi Pirttijärvi: Yhdenvertaisuus ei ole keneltäkään muulta pois)

Myös ihmisoikeukset nostettiin esiin. "Enemmistöllä tai vähemmistöllä ei ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa: yhden tai miljoonan ihmisoikeuksien kieltäminen on aivan yhtä väärin", toteaa Tero Kankaanperä kirjoituksessaan Maanselän teokraattisesta diktatuurista. "Sillä kuuluuko oikeuksien nauttija enemmistöön tai vähemmistöön ei ole mitään merkitystä."

Maanselän kirjoitus noteerattiin jopa Ilta-Sanomissa, jossa veijari pyysi anteeksi: "Olen pahoillani, mikäli olen loukannut kirjoituksellani." Itse en kuitenkaan usko näin lattean pahoittelun riittävän. Maanselkä näet pahoittelee aivan toista mistä häntä syytetään. Tuskinpa hänen kirjoittelustaan on kukaan varsinaisesti loukkaantunut; hän on vain ollut epälooginen idiootti. Toivon hänen myöntävän kirjoituksensa ja aatemaailmansa ristiriidat. Pelkkä "sori" ei riitä.

Keskisuomalainenkin uutisoi kirjoituksen aiheuttamasta kohusta artikkelillaan Räsänen sanoutuu irti Maanselän kommenteista. Maanselän kirjoitus ei puheenjohtajan mukaan ole puolueen virallinen linjanveto. Kysymys kuitenkin kuuluu: jos KD laatisi virallisen kannanoton Pride-paraatiin tehdystä iskusta, millainen se olisi? Räsäsen blogikirjoitus ei enteile hyvää:

"En ole 'sanoutunut irti' viestintäpäällikkö Asmo Maanselän mielipidekirjoituksesta. Kun toimittajat soittivat, olin mansikkapellolla lapsen kanssa enkä ollut edes lukenut Asmon kirjoitusta. Totesin toimittajalle, että puolueella ei ole mitään virallista kantaa Pride-kulkueeseen. Siksi Asmon juttu ei voi edustaa puolueen 'virallista Pride-kantaa'. Mutta samalla toteisin, että olemme niin sananvapaudesta kuin perhepolitiikasta Asmon kanssa aivan samoilla linjoilla. Mitään 'linjaeroa' on turha väliltämme hakea. Jokainen toki ilmaisee itseään omalla tyylillään. Pidän virheellisenä sitä tulkintaa, että Maanselkä olisi jutussa puolustanut kulkueeseen kohdistuneita iskuja tai nähnyt ne kulkueeseen osallistujien omana vikana."

Räsänen on siis kuitenkin Maanselän ajatusten takana! Toisaalta hän väittää, että Maanselkä ei oikeastaan olekaan pitänyt homoihin kohdistettua iskua homojen omana syynä eikä hyväksynyt väkivaltaa. Eivätkö nämä Räsäsen kiistämät ydinkohdat silti muodosta koko Maanselän kirjoituksen perustan? Eikö Maanselkä eksplisiittisestikin sano, että syynä iskuun on Pride-paraatin provokatiivinen luonne? Eikö hän annakaan ymmärtää, että sopeutumattomiin vähemmistöihin saa kohdistaa väkivaltaa?

Keskisuomalaisen artikkelissa Maanselkä kertoo, "että kirjoitusta on tulkittu osittain väärin". Onko tämä nyt sitten jokin armahduksen syy? Kaikkia maailman tekstejä tulkitaan niin ja näin. Teksteistä voi kuitenkin kirjoittaa ymmärrettävämpiä ja niitä voi myös jälkikäteen kommentoida itse. Maanselkä voisi esimerkiksi kertoa, miltä osin kirjoitusta on tulkittu väärin. "Osittain" on aika mitäänsanomaton määre.

Olen omassa Maanselälle osoittamassani avoimessa kirjeessä kysynyt, olenko ymmärtänyt häntä oikein. Siteeraamallani kohdalla Maanselkä on nimittäin toivottavasti tarkoittanut toista mitä antaa ymmärtää: ”Jos vähemmistö sopeutuu, niin tällöin valtaväestön edustajan ei tarvitse hyväksyä vieraan uskonnon tai oudon seksuaalisen elämäntavan arvoja, mutta ei niitä silloin tarvitse vihamielisesti vastustaakaan. Ne eivät silloin uhkaa ketään.”

Toivottavasti Maanselkä vielä selittää, miten hänen kirjoitustaan pitäisi oikeaoppisesti tulkita. Samalla pitänee esittää muutama raamatuntulkintakin.

Avoin kirje Asmo Maanselälle

2010-07-10T16:58:00.013+03:00

Hyvä kaupunginvaltuutettu Asmo Maanselkä,

Keskisuomalainen julkaisi perjantaina 9.7.2010 yleisönosastokirjoituksenne Pride-paraati on myös provokaatio. Kiitän suorasta puheestanne; vain harvoin poliitikot tuovat oman mielipiteensä niin häpeilemättömästi esiin kuin te nyt. Toisaalta olen huolissani siitä, että kotikaupunkini päättäjien keskuudessa esiintyy esittämiänne ajatuksia.

Implisiittisestihän kirjoituksenne asettuu paraatia terrorisoineiden rikollisten puolelle. Ette suoraan ilmoita puolustavanne kaasuiskun tehneitä, mutta jätätte heidät moitteetta. Esitätte heidän tekonsa kaivattuna reaktiona sanomalla, että ”provosoimalla yleensä halutaan sitä, että eri näkemystä edustavat provosoituvat”. Muistutuksenne on sellaisenaan lattea itsestäänselvyys mutta kontekstissaan kauhistuttava pahan oikeutus. Ikään kuin paraatiin osallistuneet olisivat halunneet kaasua nielläkseen! Aivan kuin sillä ei olisi mitään väliä, miten provosoituu. Olen minäkin provosoitunut teidän yleisönosastokirjoituksestanne, mutten katso asiakseni heittää kotiinne kaasupommia.

Jos kirjoituksestanne etsii kohtaa, joka edes osaltaan tuomitsisi kaasuiskun, voi poimia seuraavan kappaleen: ”Jos vähemmistö sopeutuu, niin tällöin valtaväestön edustajan ei tarvitse hyväksyä vieraan uskonnon tai oudon seksuaalisen elämäntavan arvoja, mutta ei niitä silloin tarvitse vihamielisesti vastustaakaan. Ne eivät silloin uhkaa ketään.” Mitä ensimmäinen virkehirviönne tarkoittaa? Käsittääkseni väitätte, että seksuaaliset vähemmistöt eivät ole sopeutuneet yhteiskuntaamme. Lisäksi väitätte, että vihamielisyyttä vähemmistöjä kohtaan tarvitsee välttää vasta silloin, kun vähemmistöt ovat jo sopeutuneet. Väitätte myös, että sopeutunut vähemmistö ei ole uhka ja että sopeutumaton vähemmistö on uhka. Olenko ymmärtänyt sanomanne oikein?

Missä mielessä seksuaaliset vähemmistöt ovat uhka suomalaiselle yhteiskunnalle? Mitkä ovat niiden kohtuuttomina pitämänne toivomukset? Entä missä mielessä seksuaalivähemmistöt ovat ”outoja”? Biologisesti tarkasteltuna homoseksuaalisuus on tavanomainen ominaisuus – aivan kuten vasenkätisyyskin. Historia tuntee homoseksuaaleja kaikilta kausiltaan. Kyseessä ei ole mikään nykyajan rappioilmiö vaan jo vuosikaudet tukahdutettu normaali elämäntapa. Eikö ole pikemminkin outoa kieltää ihmisen rakkaus kuin rakastaa itselleen luonnollisella tavalla?

En ole itse homoseksuaali vaan hetero. En kuitenkaan näe asiakseni vastustaa omistani poikkeavia elämänvalintoja, jotka ovat luonnon – kenties mahdollisen Jumalan – sanelemia. En halua nousta jumalaksi jumalan paikalle ja määräillä ihmisiä kuin farao. En nouse hybrikseen, johon te kristillisdemokraatit niin kovin usein näytätte sortuvan. Vaikka kuvittelette olevanne Jumalan valittuja, ajatte tosiasiassa viattomia ahdinkoon ja piilottelette luomakunnan luotuja, tässä tapauksessa homoseksuaalisuutta. Vai voitteko luojajumalaan uskovana kristittynä väittää, että homoseksuaalisuus ei ole Jumalan luoma ominaisuus? Saatanako sen sitten on luonut? Ehkä Saatana loi aurinkokeskisen maailmakuvankin.

Kirjoituksenne loppukappale kirvoitti pöytäseurueeltani ahdistuneen naurun: ”Marginaali ei saa tuhota perinteistä suomalaista avioliittoa, uskonnonopetusta, suvivirttä, joululauluja vaan meillä on tehtävänä säilyttää uskonnollisperusteinen perinne sekä instituutiot elinvoimaisena tuleville sukupolville.” Voiko joku todella sanoa näin? Tosissaan? Voiko joku väittää, että homoseksuaalit tai mitkään muutkaan vähemmistöt olisivat tuhoamassa suomalaista avioliittoa saatikka joululauluja? Ikään kuin kaikki heterot lakkaisivat menemästä naimisiin, kun homoliitot sallitaan. Yhtäkkiä kaikki haluaisivatkin homoliiton, ja heteroliiton kohtalona olisi kuihtua pois. Kyllä minusta heteroseksuaalisuus säilyisi valtaväestön leimana vielä uudenkin avioliittolain myötä. Avioliitto vain monipuolistuisi, ei tuhoutuisi.

Lopetuskappaleessanne esitätte vaateen säilyttää uskonnollisperusteiset perinteet ja instituutiot olemassa – eikä luultavastikaan vain olemassa vaan sellaisinaan: nykyisenlaisina ellei sitten pitäisi taantua vielä taaksepäin? Ehkä esimerkiksi häpeäpenkkikäytänteen voisi palauttaa. Penkkeihin voisi sitten homoja istuttaa. Mutta joka tapauksessa: miten te säilytysvaateenne perustelette? Miksi uskonnon pitäisi jatkossakin olla näkyvästi esillä koulussa ja muissa instituutioissa? Miksi vastaavasti mitään uusia ratkaisuja ei saisi sallia?

Tapanani ei ole ahdistella homofoobikoita kysymyksin ja ihmetyksin. Olen yleensä jättänyt heidät rauhaan ja omiin satufantasioihinsa. Eivät he kuitenkaan saa mitään aikaan, kunhan marmattavat yleisönosastolloilla. Kansanedustajillekaan en ole lähettänyt postia, sillä kansanedustajalla ei kuitenkaan olisi aikaa lukea edustamansa kansan ajatuksia. Kunnallispoliitikon väläytyksiin en kuitenkaan voi olla reagoimatta; hänen vaikutusalueensa on itselleni liian läheinen. Haluan tietää, millaisesta Jyväskylästä päättäjämme haaveilevat.

Toivon teidän vastaavan julkisella tai edes yksityisellä vastausviestillä esittämiini kysymyksiin.

Jani Tanskanen, ylioppilas

Kokoomus: prinsessahäät Suomeenkin!

2010-06-19T13:06:00.000+03:00

Tänäkin päivänä monet ihmiset purjehtivat avioliiton auvoiseen satamaan. Kuitenkin vain harvat sormuksen vaihtajat saavat osakseen sellaista huomiota kuin eräs ruotsalaispari: prinsessa Victoria ja hänen maallikkorakkaansa Daniel.

Kaksi ihmistä menee naimisiin ja muusta ei puhutakaan. Vähät Meksikonlahden öljykatastrofista tai maailman nälänhädästä - nyt on ilon päivä! Alla borde sjunga och bli roliga. Suomessakin ruotsalaisvitsit on hetkeksi unohdettu, kun kansa kokoontuu televisioidensa ääreen kuninkaallisia häitä seuraamaan. Eihän omassa itsenäisyyspäivän vastaanotossa ole tarpeeksi ihasteltavaa. Sitä paitsi Suomi oli joskus osa Ruotsia; on tavallaan historiallinen velvoitteemme olla kiinnostunut entisen emämaan siniverisistä.

Myös osa kokoomusväestä on prinsessahäistä hullaantunut. Puolueen nuorisosiipihän halusi viime viikon puoluepäivillään Suomesta monarkiaa, aivan kuten kokoomus halusi perustamiskokouksessaan 9.12.1918. Tuolloisen hallitusmuotokiistan voittivat kuitenkin tasavaltalaiset, toisin sanoen demarit. Nyt oli aika näyttää noille kommunisteille, julistivat Joensuun Opiskelevat Porvarit. Pressa hirteen ja kunkku tilalle!

Valitettavasti nuorporvareiden ehdotus ei mennyt tällä kertaa läpi edes puolueen omassa kokouksessa. Hesari uutisoi kokoomuksen suorastaan "tyrmänneen Suomen muuttamisen kuningaskunnaksi". Itse en noin jyrkkää ilmaisua käyttäisi. Olihan kokoomusväestä yli kuudesosa, lähes 17 % hienon aatteen kannalla. Sitä paitsi tuossa nykyisessä nuorisovähemmistössä on kokoomuksen tulevaisuus. Ei ole pitkää aikaa siihen, että ministerimme ovat monarkistisia, eikä siitä siihen, että meilläkin on prinsessahäät!

...ellei sitten kokoomusta jätetä äänestämättä.

WSOY ei voi lukijoitaan erottaa

2010-06-15T19:02:00.000+03:00

WSOY ei enää julkaise Sofi Oksasen kirjoja. Syyksi kustantamo ilmoittaa "molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen puutteen", siis toisin sanoen Oksasen kustantamoonsa kohdistaman kritiikin.

Haloo, WSOY? Kuvitteletteko ihan tosissanne, että joku kirjailijoistanne oikeasti arvostaisi nidemyllyänne? Tulisiko teitä ylistää kaunopuhein ja sulosäkein, vaikka ette kuuntele, viette kaikki rahat ja alistatte markkinavoimien teollisuustyöläiseksi?

Kriittisen Oksasen saatoitte erottaa, mutta entäs hänen lukijansa? Tuliko mieleen, että teidän lapsellinen diktaattoritekonne demonisoi kustantamoanne paljon enemmän kuin muutoinkin salailemattoman kirjailijanne satunnaiset puheenpoikaset? Eikö kansan vastustus pelottanut?

Fuck you, WSOY. Vedä käteen. Tätä saatte kuulla meiltä tavallisilta asiakkailtanne - tai pikemminkin boikotoijiltanne.

Pitsinnypläyksestä oma oppiaine

2010-06-04T12:48:00.002+03:00

Suomen puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen haluaa kouluihin uuden oppiaineen: turvallisuuspolitiikan. Samanaikaisesti kouluun on toivottu omiksi oppiaineikseen tanssia, draamaa ja etiikkaa - ja tahtoopa jokaisen oppiaineen opettajajärjestö omalle aineelleen lisää tunteja.

Koska lapset näillä näkymin joutuvat olemaan koulussa muutoinkin vuorokauden ympäri, voinen itsekin ehdottaa muutamaa uutta oppiainetta: a) pitsinnypläys b) hevosten historia c) diakroninen kielitiede.

Vakavoituakseni minun on hieman kyseenalaistettava führer Puheloisen ehdotusta. Ensinnäkin on kiinnitettävä huomiota termin turvallisuuspolitiikka valheellisuuteen. Miksi militarismi ja sotakoneistot pitää verhota turvallisuus-sanan taakse? Eikö oikeampi ja suorempi nimitys Puheloisen oppiaineelle olisi sotaoppi?

Toisekseen on huomioitava oppiaineen todellinen luonne. Ei turvallisuuspolitiikka oppiaineena "kohentaisi kansalaisten mahdollisuuksia ymmärtää maailmanpolitiikan tapahtumia", kuten Keskisuomalaisen pääkirjoitus luulee. Oppiaine olisi varmasti vain propagandistista manipulaatiota. Tunneilla katsottaisiin samoja "Tee työtä, jolla on tarkoitus" -filmejä kuin kutsunnoissakin. Niihin kaikki miespuoliset päätyvät joka tapauksessa, mutta Puheloinen on ilmeisesti ymmärtänyt, että nuoria peruskoululaisia on vielä helpompi aivopestä kuin aikuisuuden kynnyksellä olevia täysi-ikäisiä.

On vaikea kuvitella, että komentaja Puheloisen aloitteesta järjestetyillä oppitunneilla käsiteltäisiin väkivallattoman konfliktinratkaisun muotoja tai diplomatian perusteita, varsinaisen turvallisuuden oikeita peruspilareita. Tunneilla kysyttäisiin: "Mitä teet, kun ryssä hyökkää?" eikä "Mitä teet, ettei ryssä hyökkäisi?" Tunneilla vaalittaisiin maanpuolustushenkeä, järjestettäisiin veteraanikeräys ja mentäisiin joukolla katselemaan Mannerheimin ratsastajapatsasta.

Jos Puheloinen epäilyksistäni huolimatta haluaa kouluun myös ja ennen kaikkea väkivallattoman turvallisuuden rakentamisen opetusta, olen valmis myötäilemään hänen ehdotustaan. Olisi hienoa, että koululaiset saisivat tutustua ulkopolitiikkaan ja miettiä erilaisia ratkaisuja vaikkapa Lähi-idän eri ongelmiin. Suomen vaihtoehtohistorian luominenkin voisi olla kiinnostavaa, kunhan muistettaisiin jossittelun olevan aina vain kuvitteellista.

Omaksi oppiaineekseen en kuitenkaan turvallisuuspolitiikkaa eristäisi. Sen pitäisi näkyä paremmin kaikessa historian ja yhteiskuntaopin opetuksessa. Historiassa pitäisi esimerkiksi käsitellä niitä historian hetkiä, jolloin konfliktit on ratkaistu tai ehkäisty väkivallattomasti. Kuinka moni suomalainen tietää vaikkapa Norjan väkivallattomasta itsenäistymisestä?

Kliseistä potaskaa

2010-05-22T13:50:00.002+03:00

Jotkut rakastavaiset kutsuvat toisiaan pupsuiksi, jotkut haneiksi. Minä ja tyttöystäväni kutsumme toisiamme fisuiksi, kaloiksi tai kalarakkaiksi. Taustalla on tietenkin kultakala. Lisäksi kalarakas viittaa salarakkaaseen.

En ole missään vaiheessa kuvitellut, että minä ja fisuni olisimme ainoat kalarakas-nimityksen keksineet. Silti minä häkellyin, kun löysin divarista Helena Kallion runokokoelman Kalarakastaja. En voinut olla ostamatta teosta ja lukematta sitä.

Lukuprosessi oli puuduttava. Yltiöromanttiset ja siirappiset lauseet sekä ajoittaiset viittaukset stoalaisten ajatuksiin saivat minut mieltämään Kalarakastajan teokseksi, jota pystyi tulkitsemaan tasan kolmella eri tavalla:

Kalarakastaja on tekotaiteellista potaskaa, korkeuksiin yrittänyttä mutta epäonnistunutta sanansäilää.
Kalarakastaja on niin suurta taidetta, että itse en kykene ymmärtämään siitä mitään. Ehkä kirjallisuudesta ei olekaan minulle pääaineeksi!
Kalarakastaja on runomaailman tyypillisimmillä ja kauheimmilla kliseillä leikittelevä parodia, joka ei kuitenkaan tuo koomista olemustaan kyllin hyvin esille.

Onnekseni sain huomata, että en ole ajatuksineni yksin. Vaihtoehto 2) on toivottavasti unohdettavissa. Esimerkiksi tunnettu kirjallisuudentutkija Virpi Alanen pohtii parodian mahdollisuutta arvostelussaan Rehevää runoa ainaisista aiheista:

"Kallion tapa kuvailla asioita on usein sellainen, etten tiedä onko koomisuus tahallista vai tahatonta. Jos Kallion tarkoitus on tehdä parodiaa, se ei oikein välity. Voiko kukaan tosissaan vakavaan sävyyn kirjoittaa esimerkiksi, että 'otsallesi valuu idän kaksoisporteista hunaja' tai 'sieraintesi höyry verhoaa vartaloni'?"

Alanen huomauttaa, että jo pelkkä Kalarakastajan nimi viittaa humoristisuuteen. "Monitavuisten sanojen riimittäminen on perinteinen humoristisen runon tyylikeino", hän tähdentää. Silti "rakkausrunopateettinen kielikuvasto ei suoranaisesti anna avaimia parodiseen tulkintaan". Asiaa ei auta se, että runoilija puhuu kustantamonsa videohaastattelussa teoksestaan vakavaan sävyyn.

On Kalarakkaassa muutamia oivaltaviakin kohtia, lähinnä kielessä. Siltikään en osaa suositella teosta kenellekään. Oikean runouden ystävät lukekoot jatkossakin oikeaa runoutta ja massat Tabermannia. Välimuotoa ei tarvita.

Usko, toivo, tieto ja rakkaus

2010-04-05T14:35:00.004+03:00

Kirja-arvostelu Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan teoksesta Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta

Emme elä enää keskiajalla. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että tieteellistä tutkimusta ja edistystä ei estä katolinen mahtikirkko. Toisaalta on edelleen uskonnollisia vähemmistöjä, jotka kokevat tieteen uhkaksi tai kilpailijaksi. Lisäksi jotkut luonnontieteilijät ovat ryhtyneet vastustamaan kaikkia uskonnollisia oppeja ja ryhmittymiä. Tunnetuin tieteen nimissä esiintyvä uskontojen mollaaja on biologi Richard Dawkins. Suomessa mainetta on niittänyt kosmologi Kari Enqvist. Tieteen ja uskonnon välillä on siis yhä jännitteitä. Onneksi niistä puhuvat myös järkevämmät kuin fundamentalistit ja dawkinsit. Tieteen ja uskonnon maltillista vuoropuhelua edustaa esimerkiksi piispa Juha Pihkalan ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan teos Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta (2004).

”Piispa vastaan tiedemies!” julistaa Pihkalan ja Valtaojan teoksen takakansi. Oikeampi muotoilu olisi kuitenkin piispa vastaan kuuluisa agnostikko, sillä eiväthän kaikki tiedemiehet ole uskonnottomia. Dawkins, Enqvist ja Valtaoja edustavat vain kärkeväsanaista vähemmistöä. Lisäksi tieteilijäkolmikkomme ajatukset eivät ole suinkaan yhteneviä. Ne poikkeavat monilta osin toisistaan. Räikeimmät erot näkyvät jumalkäsityksissä: Dawkins ja Enqvist ovat täysateisteja Valtaojan tunnustautuessa agnostikoksi. Valtaoja ei siis usko jumalaan mutta ei toisaalta kiistä sen olemassaolon mahdollisuutta. Kyllä jumala tai jokin jumalallinen prinsiippi voi hänestä olla olemassa, mutta sitä ei voi ihmisjärjellä eikä tieteen keinoin ymmärtää. Näin ollen Valtaoja ei vaivaudu todistelemaan jumalaa olemassa olemattomaksi. Yritys olisi yhtä onneton kuin jumalan olemassaolonkin todistaminen. Niin Anselm Canterburylainen ja Tuomas Akvinolainen kuin Dawkinskin ovat epäonnistuneet jumalan eksistenssiä koskevissa todisteluissaan. Ateistisen Jumalharhansa Dawkinsin olisi pitänyt jättää kirjoittamatta, sanoi Valtaoja minulle erään paneelikeskustelun jälkeen.

Vaikka Valtaoja ei yritäkään väittää, että minkäänlaista jumalaa ei ole, kuuluu kaikenlainen epäilys – myös jumalan olemassaoloa koskeva – teokseen, johon on tallennettu hänen ja piispa Pihkalan kirjeenvaihto. Jo ensimmäisessä kirjeessä Pihkala siteeraa Aaro Hellaakosken runoa Hengen manaus: ”[L]oitko sinä minut, vai Sinut ihmisen kaipuu?” Piispa siis kysyy, onko jumala sittenkin vain ihmisen keksintöä. Näin ollen hän ei pamauta Raamatulla päähän vaan myöntää epäilyn aiheet perustelluiksi. Kaikkea ei pidä uskoa kylmiltään. Niinpä Pihkala pohtii, analysoi ja filosofoi terävästi ja rohkeasti. Hän kyseenalaistaa perustavanlaatuisimmatkin periaatteensa. Kenenkään ei kuitenkaan pidä kutsua häntä kerettiläiseksi papiksi. Hän nojaa aina viime kädessä luterilaiseen tunnustukseen. Sitä paitsi epäily ei ole Jumalan silmissä tuomittava rike ainakaan Raamatun mukaan. Epäuskon Raamattu torjuu mutta ei epäilyä, joka ei todellakaan ole epäuskon synonyymi. Epäuskossa asiat kielletään, mutta epäillen niitä vain mietitään tarkemmin. Epäillen päästäänkin usein lähemmäs Jumalaa ja totuutta kuin luullen, että oma tai opettajan ensikäsitys on se ainoa oikea.

Jumalan ja uskonnollisten oppien lisäksi teoksessa kyseenalaistetaan myös tieteenteon metodit ja tieteellisen tiedon ylivalta. Vaikka Valtaojan tietoteoria osoittautuu yllättävän positivistiseksi ja kaiken kritiikin torjuvaksi – hänestä kun olemassa ei ole muuta todennettavaa tietoa kuin tieteellistä tietoa – toimii Pihkala järjen äänenä:

”Mistä sinä tiedät, ettei muunlaista tietoa ole? Huomaan kyllä, että olet siitä varma, mutta onko tämä varmuutesi tietoa? Onko sinulla keinoa todistaa tiedeyhteisön hyväksymin menetelmin, että toisenlaisin metodein hankittua tietoa ei ole? Onko tämä väitteesi siis tieteellinen totuus vai jääkö se ilmaan leijumaan niin kuin Sinun mielestäsi jää minun väitteeni, että myös muunlaista tietoa on?”

Niin uskonnon- kuin tieteenfilosofiankin klassiset kysymyksenasettelut kuuluvat teokseen. Kirjeet lukemalla saakin jonkinlaisen käsityksen dilemmoista ja niiden runsaudesta, vaikka aiheet olisivat entuudestaan vieraita. Käsittelytapakin on selkeän kansantajuinen. Voin siis suositella teosta hyväksi johdatukseksi uskoa ja tietoa koskevien pohdintojen perusteisiin, mutta yliopiston kurssikirjaksi en Pihkalan ja Valtaojan kirjeenvaihtoa ottaisi. Akateemiseen käyttöön se olisi ensinnäkin liian polveileva ja järjestykseltään sekava ja toisekseen turhan pintapuolinen. Kumpikaan kirjoittaja ei pureudu kovin syvällisiin ja yksityiskohtaisiin mietintöihin, mikä tietenkin edesauttaa yleistajuisuutta. Toisaalta filosofiaan perehtymätönkin voisi hyötyä selkeämmistä viittauksista teoksen ulkopuolelle. Esimerkiksi Hellaakosken lainattuja säkeitä pohtiessaan kirjoittajat tuovat esiin projektion käsitteen, mutta eivät mainitsekaan projektiokantaa puoltaneita ajattelijoita. Marxista jumala on inhimillisten toiveiden ja Freudista isän projektio.

Pintapuolisuudesta huolimatta en voi väittää, että teoksesta ei olisi iloa myös uskonnonfilosofiaan valmiiksi perehtyneelle. Valtaojan ja Pihkalan pohdinnoissa viehättää nimittäin kiehtova esitystapa. Tuoreet ja henkilökohtaiset näkökulmat naulitsevat lukemaan kirjeitä. Ne tahtoo oikeastaan kahlata nopeasti läpi – sanallisista leikeistä nautiskellen. Varsinkin Valtaojan sanansäilä puree. Hän välttää alusta loppuun tieteellistä jargonia, ja usein hänen tyylinsä on kuin hurjan pakinistin. Pihkalan kieli puolestaan on aluksi turhan kompuroivaa; sofistikoituneet sananvalinnat ja runsas ajatusviivan käyttö tekevät piispan ensimmäisistä kirjeistä jokseenkin raskasta luettavaa. Onneksi varsinainen asiasisältö ei kyllästytä hetkeäkään, ja Pihkalan tyylikin vaihtuu jossain vaiheessa ymmärrettävämmäksi. Toisinaan hän suorastaan heittää läppää.

Teennäistä vai autenttista aitoutta?

Vaikka Valtaoja ja Pihkala ovat ryhtyneet keskusteluun kustannustoimittajan pyynnöstä eivätkä kummankaan kirjoittajan omasta aloitteesta, ovat kirjeet aitoja viestejä professori Valtaojalle ja piispa Pihkalalle. Kumpikin puhuttelee toista suoraan – ”myönnän, että en rynnännyt ensimmäisten joukossa ostamaan Tieto-Finlandialla palkittua kirjaasi” – ja kirjeissä kuvataan niiden kirjoitushetkiäkin: ”Mökillä olen minäkin, vaimon kanssa maailmaa paossa ja kirjoitustöitä tekemässä.” Kirjoitustapa tarjoaa mahdollisuuden kurkistaa lukeneiden älykköjen arkielämään. Paikoin autenttisuuden tuntu vaikuttaa kuitenkin teennäiseltä. Hyvänä esimerkkinä voi pitää Valtaojan neljännen kirjeen aloitusta:

”Totuus, hyvä ja paha, ihmisen päämäärä ja muut perimmäiset kysymykset tuntuvat kovin kaukaisilta pohdinnoilta, kun uupuneena lysähdän tähän sohvalle ruoanlaittopuuhien välissä ja otan läppärin syliini saadakseni kirjeen lopultakin alulle. Ruokavieraita on tulossa, tulossopimusneuvottelut Tuorlan observatorion tulevien vuosien rahoituksesta pitäisi saada pohjustettua, opiskelijani odottavat kommentteja töistään, vaimon tytär hinkuaa seuraavalle ajo-opetustunnillemme ja vaimoon on iskenyt asunnonvaihtokuume.”

Valtaojan aloitus on hyvä tehokeino kirjeen sanoman välittämiseksi; kirje kun käsittelee Frans de Waalin käsitystä ihmisen hyväluontoisuudesta ja moraalin biologisesta taustasta. Moraalin perimmäisin perusta ei ole de Waalin eikä Valtaojan mielestä filosofiassa ja uskontojen opeissa vaan evolutiivisissa taipumuksissa, silkassa biologiassa. Kirjeen aloitus onkin upeasti asiasisältöön kytkeytyvä puheenavaus, joka osoittaa eettiset pohdinnat ihmisluonnolle vieraiksi. Tämän tähden on vaikea kuvitella, että Valtaoja olisi oikeasti aloittanut kirjeensä noin hyvin sanankääntein niin kovin kiireisessä hetkessä. Eiköhän kirjeen alku – tai vähintäänkin sen aikamuoto – ole saanut varsinaisen muotonsa vasta harkitun hiomisen tuloksena. Eiköhän Valtaoja ole viimeistellyt ja valmistellut kirjeensä lukijan huomioon ottavassa prosessissa. Hän tahtoo vakuuttaa ja kiinnostaa, ei vierastuttaa.

On tietenkin hyvä, että kirjoittajat ottavat kirjeissään lopullisen teoksensa lukijat huomioon, mutta joskus Valtaojan populistinen asenne kismittää. Kielen toki pitää olla ymmärrettävää ja yksinkertaista, mutta itse argumenttien ei tarvitsisi jäädä lasten esittämien kaltaisiksi. Kun Pihkala on ihmetellyt Valtaojan positivistista tapaa ymmärtää tieteellinen tieto ainoaksi oikeaksi tiedoksi ja riistää kaiken muun tiedon arvo, on Valtaojan perustelu tylyn mitäänsanomaton: ”Me tiedämme, että kosmos on noin 14 miljardia vuotta vanha. Jokainen, joka on valmis näkemään hieman opiskelun vaivaa, voi vakuuttua siitä.” Valtaojan esimerkiksi poimima kosmologinen nykykäsitys on toden totta esimerkiksi kreationistien väitteitä vakuuttavampi, mutta ei tuokaan fakta ole välttämättä täysin todenmukainen. Jokainen, joka on valmis opiskelemaan hieman filosofiaa, ymmärtää tiedon ja totuudellisuuden määrittelyn ongelmalliseksi. Niinpä Valtaojan pitäisi esittää tarkempi selitys siitä, miten hän ymmärtää tiedon luonteen. Nythän voimme vain olettaa, että Valtaojasta tiedon määritelmään ei tarvitse kuulua lainkaan totuudellisuutta, sopiva todennäköisyys riittää. Missä se sopivan ja ei-sopivan todennäköisyyden raja sitten menee?

Siinä missä Valtaoja puhuu liian vähän tiedon määritelmästään, puhuu hän liian paljon teodikean ongelmasta. Kyseessä on klassinen dilemma, joka näkee hyvän jumalan kaikkivaltiuden ja maailman pahuuden ristiriitaisina ilmiöinä. Kuinka täydellisen hyvä ja kaikkivaltias jumala voisi sallia kaikenlaiset pahat asiat? Valtaoja jopa esittää oman ratkaisunsa ongelmaan: ”Maailmassa ei ole pahuutta, vain ihmisen pahaksi kokemia tapahtumia.” Väite on tuttu jokaiselle metaetiikkaan ja ontologiaan tutustuneelle, varmasti myös piispa Pihkalalle. Kyseessä on niin sanotun arvo-objektivismin kieltävä asenne, jonka voi yhdistää arvosubjektivismiin, arvorelativismiin tai arvonihilismiin. Mihinkään näistä kolmesta tarkemmasta ideologiasta ei Valtaoja kuitenkaan tartu. Hän jättää väitteensä väljäksi. Toisaalta hän selittää käsityksensä perustasta ummet ja lammet – aivan kuin ajatus olisi muka uusi ja hänen itse oivaltamansa. ”Koetan selittää, mitä tällä tarkoitan”, hän sanoo ensin. Aloitus antaa monimutkaisen oppirakennelman tuntua, vaikka hänen perustanaan on maailman yksinkertaisin tapa hahmottaa maailma. Hän nimittäin esittelee ontologisen realismin uutena ja mullistavana teoksensa oppimattomille lukijoille – ei niinkään Pihkalalle – yksinkertaisin argumentein, yleisöä puolelleen taivutellen. Hän siis kertoo, että on olemassa tietoisuudestamme riippumaton todellisuus.

Valtaoja näkee todellisuuden ja maailman tosiksi mutta ei pahuutta. Pahuus on vain ihmisen keksimä lisä, kuvaus joillekin maailmassa luonnostaan tapahtuville asioille. Idea on, kuten sanottu, tuttu. Siitä on olemassa monenlaisia variaatioita. Jäinkin kaipaamaan Valtaojan ajatuksesta tarkempaa määrittelyä. Ajatteleeko hän, että jokaisella yksilöllä on oma käsityksensä pahasta? Vai onko pahan hahmottamistapa kulttuurisidonnaista? Vai onko sittenkin koko ihmiskunta päätynyt vahingossa pitämään samoja asioita pahoina? Kysymyksiini Valtaoja ei vastaa millään tavalla. Sen sijaan raukka puolustelee ontologista realismiaan. Hän turvautuu auktoriteetteihin siteeratessaan Wittgensteinin lisäksi Pelle Miljoonaa: ”Maailma on totta! On! On!” Laulajan sanoja kirkko ja Pihkala eivät tietenkään kiistä. Pihkala on jo toisessa kirjeessään korostanut kristinuskon maailmaa koskevaa oppia: ”Kristillinen usko –- on korostanut kahta tieteen kannalta tärkeää asiaa: maailma on Jumalan tarkoittamana ja luomana reaalisesti olemassa (ei siis illuusiota tai harhaa) ja että se ei Jumalasta erillisenä todellisuutena itse ole millään tavoin jumalallinen.” Platonilainen idealismi ja panteismi sekä panenteismi on siis sivuutettu. Maailma ja luonto ovat olemassa ja muokattavissa. Ne toimivat luonnonlakien mukaan. Toisaalta kristinusko näkee maailman materian lisäksi myös toisen yhtä olemassa olevan substanssin: hengen. Kristinuskoon kuuluukin voimakas dualismi, jako henkeen ja materiaan.

Onko Valtaoja kuvitellut kristittyjen kiistävän kokemamme maailman olemassaolon vai miksi hän kokee niin tähdelliseksi saarnata tajuntamme ulkopuolisesta todellisuudesta? Eivät kristityt kuvittele lilluvansa Matrix-liemessä tai näkevänsä vain oikeamman maailman varjoja. Ehkä Valtaojan aikomuksena olikin puhua ontologisesta materialismista realismin sijaan. Hänestä nimittäin ihmisten pahat tai oikeastaan pahoina pidetyt teot ovat redusoitavissa ihmisen biologiaan, sitten kemiaan ja lopulta fysiikkaan: ”Minun mielestäni me voimme ymmärtää ihmisen pahoja tekoja toisia ihmisiä kohtaan paremmin evoluutiosta kuin perisynnistä lähtien ja sekä selittää että kontrolloida ympäristölle vahingollista käyttäytymistä aivotutkimuksen eikä teologian avulla.” Valtaoja ei siis jätä tilaa kristittyjen hengelle eikä muidenkaan uskontojen olettamalle spiritualiteetille. Maailma on pelkkää materiaa! On! On!

En käy kiistämään sitä tieteellistä faktaa, että ihmisen psyyke toimii luonnonlakien mukaan. Tunnen toki neurologian perusteita. Lisäksi ajatus ihmisestä jumalan sätkynukkena on nykyajan kristitystä absurdi. Tästä huolimatta en menisi Valtaojan tavoin vannomaan, ettei ihmisen toimintaan vaikuttaisi mikään muu kuin dendriittien ja aksonien toiminta. En menisi myöskään väittämään, että kaikki ihmisten pahoina pidetyt teot johtuisivat psykopatiasta tai muista mielenhäiriöistä, siitä että ”jokin ihmisaivojen hienossa koneistossa on vioittunut”. Näin ollen en voi kuvitella aivotutkimuksen poistavan kaikkea ihmisten pahuutta. Oikeastaan en voisi kuvitella aivotutkimuksen poistavan ihmisen pahuutta, vaikka mieltäisin ihmiskäytöksen Valtaojan tavoin pelkäksi hiukkasten trafiikiksi. Vaikka pahuus olisikin vain oma subjektiivinen illuusiomme, ei tiede kykenisi poistamaan pahuuden tuntua. Tai oikeastaan yksi julma keino olisi. Jos ihmisille annettaisiin sellaista seerumia, jota Aldous Huxley kutsuu Uljaassa uudessa maailmassaan somaksi ja joka saa ihmiset unohtamaan kaiken ikävän, olisivat ihmiset pakotettuja onnellisuuden tilaan. Tällaiseen keinotekoiseen huumaan ei kuitenkaan halunne kukaan, ei edes Valtaoja.

Kun Valtaoja on esittänyt ihmisten pahuuden pelkäksi biologiaksi, rientää Pihkala jälleen järjen ääneksi: ”Minusta pahuutta ei voi panna luonnon syyksi ja sillä tavalla vetäytyä vastuusta – yhtä vähän kuin voin panna pahuuteni Jumalan syyksi ja vetäytyä vastuusta.” Huomioon yhtyy onneksi Valtaojakin. Lisäksi Pihkala muistuttaa, että eivät kaikki pahantekijät ole sairaita psykopaatteja. Loppujen lopuksi kamaluuksiin sortuvat enimmäkseen niin sanotut terveet ihmiset. Tuskinpa heitä voi pillereillä ja pulvereilla ”parantaa”. Ei kai heidän luonnollista hyväntahtoisuuttaan (de Waalin käsitys) voi vahvistaa lääketieteen keinoin? Pahuutta ei saa Pihkalasta tieteen keinoin kitkettyä, sillä pahuus on hänestä ja kristityistä jotain perustavanlaatuisempaa kuin asioita, joita vain valitettavasti tapahtuu. ”Jotain muuta on moraalin ja sen tuomitsemien tekojen takana kuin subjektiivisia tunteita”, Pihkala sanoo. Tässä kannanotossaan hänkin kuitenkin syyllistyy populismiin. Ei Valtaoja ole missään vaiheessa väittänyt, että moraalitajumme olisi vain tunteiden aikaansaannosta. Valtaoja oikaiseekin ilmeisen tahallisen väärinkäsityksen. Tunteet eivät ole siis kummastakaan kirjoittajasta moraalin taustana; emotivismi on pelistä pois pudotettu vaihtoehto.

Helvetistä maan päällä ja toisaalla

Pahuuden lisäksi kirjeissä puhutaan myös Helvetistä. Valtaoja mainitsee sen ensin ja paneutuu apologeettanakin tunnetun kirjailijan C.S. Lewisin Helvetti-käsityksiin. Narnian luojalle Helvetti oli pätsi, jonne lähes kaikki joutuvat. Tällaista ajatusta sopiikin kritisoida Valtaojan tavoin, mutta tarvitseeko koko kristinusko loata yhden onnettoman apologeetan tähden? Onneksi Pihkala edustaa jälleen järkevämpiä mietteitä. Hän vetoaa siihen, että Raamatun kuoleman jälkeistä elämää käsittelevät viestit ovat vertauskuvien ja runouden kieltä. Kuoleman jälkeisiä tapahtumia ei voi siis kunnolla tuntea saatikka kuvailla. Siitä huolimatta Helvetin kauhuja on maalailtu innokkaasti, ilman mitään raamatullista perustaa. ”Olemme ihmisinä – ilman mitään jumalallista ilmoitustakin – osanneet luoda melkoisia helvettejä maan päälle ja projisoida niiden kuvat tuonpuoleisuuteen”, Pihkala huomauttaa.

Kun Pihkala on esittänyt omat ajatuksensa tuonpuoleisesta, analysoi Valtaoja vielä niitä: ”Jos sinua oikein ymmärrän, katsot että ihmisen vastuu ulottuu lopulta myös kuoleman tuolle puolelle, ajasta ikuisuuteen, ja siksi taivaan lisäksi täytyy olla olemassa myös helvetti – tuskin nyt se Danten helvetti kekseliäine kidutuksineen, mutta kuitenkin jonkinlainen hyvän negaatio, huonompi vaihtoehto pelastukselle ja armahdukselle.” Valtaojasta tällainen hyvän negaatio voisi olla iankaikkisen elämän menetys, sielun lopullinen kuolema. Ajatus on teologisesti katsoen ehkä kiinnostavin Valtaojan kirjeissä esitetyistä; melkeinpä kaikki muu agnostikon haastelu on näet joko kaunopuheista tyhjäkäyntiä tai jonkinlaista inttämistä. Sitä kuvaavat hyvin hänen siteeraamansa Pellen sanat: ”Maailma on totta! On! On!” Toisaalta en tahtoisi liiaksi moittia Valtaojaa. Tieteilijänä hänen on pyrittävä mahdollisimman yksinkertaisiin selitysmalleihin unohtaen metafysiikka ja mahdollisen jumalan vaikutus. Hän ei saa ryhtyä niin sanotusti haihattelemaan.

Itse asiassa minä taidan ihailla Valtaojan periaatteellisuutta. Hän on niin kunnioitettavan omistautunut asialleen eli tieteelle. Toisaalta vieroksun hänen omistautumisensa syytä: hän kun ei näe tieteessä kerta kaikkiaan mitään epäkohtia. Niinpä hän paasaa siitä, kuinka tiede on mahdollistanut edistyksen ja ihmiselämän helpottumisen. Uskonnot hän puolestaan näkee sotien ja kärsimyksen aiheuttajina. Hän vetoaa paavin ehkäisykieltoihin, fundamentalistimuslimien terrori-iskuihin ja homoseksuaalien syrjintään. Taas piispa Pihkalan pitää kuitenkin muistuttaa häntä realiteeteista: on tiedekin mahdollistanut kamaluuksia. Hiroshiman ja Nagasakin pommituksia ei olisi tapahtunut ilman tieteen niin kutsuttuja edistysaskeleita. Auschwitzissakin olisivat sortajat jääneet aseitta ilman tiedettä. Kaikesta huolimatta Pihkala ei tahdo maalata tieteilijöistä Saatanan kätyreiden kuvaa eikä vähätellä tieteen siunausten merkitystä. Hän arvostaa tiedettä mutta muistuttaa vääriin käsiin joutuneen tieteen johtavan hirmutekoihin. Valtaoja on samoilla linjoilla:

”Tiede on vain työkalu, menetelmä tiedon hankkimiseen, yhtä moraalinen tai moraaliton kuin vaikkapa lapio. Lapion tai tieteen avulla voidaan kyllä tehdä hyviä ja pahoja tekoja, mutta itse eettiset perusarvot meidän täytyy löytää muualta.”

Eikö uskontoa voi sitten pitää tieteen tavoin tahona, jota voi käyttää niin hyviin kuin pahoihinkin tarkoituksiin? Valtaoja ei todennäköisesti vastaisi kysymykseeni myöntävästi, sillä hän näkee niin kristinuskossa kuin muissakin uskonnoissa poistamattoman pahuuden vivahteen: ”Vaikka kuinka yritän, en pysty näkemään uskonnon syvimpänä tasona pelkästään Jumalan rakkautta, vaan myös Abrahamin kohotetun kirveen, Sanan pyhyyden ja kauneuden sokaiseman teurastajan verisen kirveen.” Jos sitaatti ei jostakusta kuvaa hyvin Valtaojan tunteisiin vetoavaa ja retorista sanahelinää, saatan itse kohottaa kirveeni kohoon ja kirota ihmisten hyväuskoisuuden. Kaikkea kuulemaansa ei pidä uskoa, ei kirkonmiehen eikä edes tieteentekijän. Kaikki nykyiset maailmanuskonnot lähtevät rakkauden ja välittämisen periaatteista. Jopa länsimaisen median mollaama islam on pohjimmiltaan rakkauden uskonto, vaikka näkyvät vähemmistöt eivät niin annakaan ymmärtää.

Valtaoja rohkenee jopa väittää, että tieteenkin mahdollistamat kauheudet johtuvat uskosta. Kannanotto edustaa samaa logiikkaa kuin väite ”aseet eivät tapa, ihmiset tappavat”. Hän lainaa Jacob Bronowskin sanoja televisiodokumenttisarjasta Ihmisen vaiheet:

”On sanottu, että tiede riistää ihmisiltä inhimillisyyden ja muuttaa heidät numeroiksi. Tämä on väärä, traagisen väärä väite. Katsokaa itse! Näette Auschwitzin keskitysleirin ja krematorion. Täällä ihmiset muutettiin numeroiksi. Tähän lammikkoon heitettiin neljän miljoonan ihmisen tuhka. Sitä ei tehnyt kaasu. Sen teki röyhkeys. Sen teki dogmaattisuus. Sen teki tietämättömyys. Kun ihmiset uskovat omaavansa ehdottoman totuuden, he käyttäytyvät tällä tavoin. Näin menettelevät ihmiset, kun he pyrkivät jumalien tasolle tiedossa.”

Bronowski on jokseenkin oikeassa, mutta Valtaoja jää sananvalintoineen hieman epäeksaktiksi. En nimittäin voi nähdä tieteentekoon liittyvää uskoa minään poikkeustilana, joka johtaa väistämättä kauheuksiin. Usko liittyy tieteeseen kuten muuhunkin ihmisen toimintaan. Ei usko kuulu yksinomaan uskontoon, eikä tiede ole uskosta riippumaton. Vaikka tieteentekijä olisi kuinka puolueeton, uskonnoton ja objektiivinen, liittyy hänen tekoihinsa jonkinlaista uskoa. Hän saattaa uskoa esimerkiksi tutkimuksensa tärkeyteen. Hän saattaa uskoa tekevänsä tieteellisillä löydöillään maailmasta paremman. Lainaan Valtaojan ensimmäistä kirjettä: ”Osasyy siihen, että olen tiedemies enkä piispa, on siinä, että mielestäni tiede on uskontoa tehokkaampi keino ihmisten auttamisessa.” Jos tämä ei ole uskoa, niin mitä sitten? Ei kai se tietoakaan voi olla! Ei tiedettä ohjaile silkka tieto vaan ennen kaikkea usko, esimerkiksi usko parempaan. Rokotteet ja muut tieteen siunaukset ovat jonkinlaisen uskon seurausta siinä missä tieteen mahdollistamat kauhutkin. Usko ei johda siis pelkkään pahaan.

Kun Valtaoja joka tapauksessa syyttää ihmisen uskoa Little Boyn pudottamisesta ja keskitysleirien kauhuista, kääntää Pihkala asetelman nurinpäin: juuri usko ja etiikka ovat tärkeitä tieteen mahdollistamien kauhujen välttämiseksi. ”Tiede ei ole tehnyt moraalista ja uskonnollista perspektiiviä turhaksi. Päinvastoin”, hän huomauttaa. Eettistä keskustelua tarvitaan enemmän kuin ikinä ennen aikana, jolloin asearsenaali riittäisi koko Aurinkokunnan räjäyttämiseen. Niinpä tieteentekijä ei saa toimia harkitsemattomasti. Hän tarvitsee myös etiikan eväitä – eli joutuu sittenkin vähän haihattelemaan kaiken jämptiyden keskellä.

”Mutta suurin niistä on rakkaus”

Nuoruudessaan Valtaoja koki elämänsä tärkeimmäksi päämääräksi totuuden tavoittelun. Sittemmin hän ymmärsi rakkauden tärkeämmäksi. Uuteen valintaan ei johtanut mikään uskonto vaan omaehtoinen järkeily – tai ehkä se de Waalin hyväluontoisuus. Valtaoja onkin hyvä esimerkki uskonnottomasta mutta rakkauden nimeen vannovasta ihmisestä. Eräiden uskovaisten hurskastelijoiden tulisi tavata hänenkaltaisiaan nähdäkseen, että rakkautta on oman uskonnon ulkopuolellakin. Rakkautta on koko uskontojen laajan kentän ulkopuolella. Abrahamin kohotetusta kirveestä en kuitenkaan toivoisi noiden uskonnottomien uskoville puhuvan. Haluaisin Valtaojankin näkevän uskonnoissa enemmän hyvää ja rakkautta kuin pahuutta.

Jotta Valtaoja ei rakentaisi itselleen katkeran kotkottajan imagoa, hän tuo kirjeissään esiin myös uskontojen hyviä puolia. Ensinnäkin hän korostaa juurikin uskontojen rakkautta ja toisekseen uskonnon henkilökohtaista merkitystä. Vaikka itse ei voisi ymmärtää jonkun uskoa, ei sitä tule siepata keneltäkään pois, jos usko kerta auttaa uskovaa selviytymään ja elämään. Toisaalta silloin Valtaoja on jo valmis puuttumaan toisen uskoon, kun tuo usko tuo muiden luo pahuutta. Kukapa hyveellinenkin ei olisi saanut osakseen kaksinaismoralistisen himouskovaisen aiheettomia solvauksia? Mustat vaatteet ovat Saatanasta. Miehellä ei saa olla pitkää tukkaa. Ethän käytä kondomia? Suomessa herjauksia ja tiukkoja kieltoja kuulee vain pieniltä vähemmistöiltä, mutta toisin on esimerkiksi Afrikassa. Siellä köyhät katoliset saavat moitteensa itse paavilta. Aids levitköön kunhan suhteesi Jeesukseen on kunnossa. Älä siis käytä kondomia.

Paavin ehkäisykanta edustaa suurta uskonnollista taantumuksellisuutta. Pihkala yrittää ekumeenikkona puolustella uskonveljeään Valtaojalle, mutta oikea mielipide näkyy läpi: ei hänkään katolisten päätöksistä pidä. Paavin ja monen muunkin uskovan kannattaisikin ottaa oppia Pihkalalta, joka suostuu kuulemaan ja ymmärtämään tieteilijöitä:

”Ei minun uskoni etsi esimerkiksi elämän kehitykselle jotain parempaa ja vakuuttavampaa selitystä kuin minkä tiede voi antaa. Jos selitys ei kaikilta osin vakuuta, en yritä ehdottaa siihen väliin joitain askareita aukkojen Jumalalle, vaan jään odottamaan, että tiede itse myöntää aukkonsa ja valkeat läiskänsä, kertoo itse sen, mikä ei vakuuta, ja käy itse töihin löytääkseen paremman selityksen.”

Pihkalan sitaatin esimerkki ei liity ehkäisyasiaan, mutta varsinainen idea on sovellettavissa katolisten kondomikieltoon. Itse kielto ei nimittäin ole läheskään yhtä kammottava kuin sen perustelu: paavi väittää kondomin levittävän aidsia, vaikka tiede on päinvastoin todistanut kondomin vähentävän taudin leviämistä. Kuinka paavi saattaa? Toki hän voi olla pitämättä jostain tieteen selvittämästä faktasta, mutta ei hänen tulisi kieltää tai muutella sitä niin kuin hänen keskiaikaiset edeltäjänsä tekivät. Tarvittaessa hän voi huomauttaa jonkun tieteellisen tiedon olevan ristiriidassa Raamatun sanan kanssa, mutta ei hän tuossakaan tapauksessa saisi tietoa kumota tai vääristellä. Eihän tieteilijöilläkään ole oikeutta kajota kirkon dogmeihin. Nyt paavi on kuitenkin sanonut piut paut niin tieteelle kuin raamatullisten perusteiden esittämisellekin. Vai kerrotaanko jossain Raamatun jakeessa, että kondomi levittää aidsia? Tunnettiinko Sodoma ja Gomorra aidsia sairastavista kondomin käyttäjistä? Benedictus, herää todellisuuteen!

En tietenkään oleta pyhän paavin lukevan vaatimattomia raapustuksiani, mutta voin toivoa muiden lukijoideni ymmärtävän paavin toiminnan vääryyden. Samaten toivon lukijoideni kiinnittävän huomiota siteeraamieni Pihkalan sanojen esimerkkiin. Sehän ei siis käsitellyt ehkäisyasiaa vaan elämän kehitystä. Kohahduttavampi nimitys samalle asialle on evoluutio. Vaikka evoluutio on osoitettu tieteellisesti todeksi jo monet kerrat, eivät jotkut vieläkään hyväksy sitä. Kreationisteiksi kutsutut kristityt osoittavat sormellaan Raamatun ensimmäisiä sanoja: ”Alussa loi Jumala taivaan ja maan.” Jatkoakin seuraa. Jumalan seitsemänpäiväinen luomistyö kuvataan vaihe vaiheelta. Kaikki kyllä tietävät. Tämä raamatullinen kertomus tulisi sitten kreationistin mielestä lukea kirjaimellisesti totena historiankirjoituksena ja kosmologisena maailmanselityksenä. Ihan niin helppoa Raamatun lukeminen ei kuitenkaan ole. Kirja on täynnä vertauskuvien ja metaforien sekä runouden ja arvoitusten kieltä. Jo 500-luvulla elänyt Philopos katsoi Genesiksen antavan tilaa paremmillekin maailmanselityksille. Pihkala on omaksunut saman raamatuntulkinnan:

”Luomiskertomuksen ilmoitussisältö ei ole kosmologisissa faktoissa, vaan siinä tavassa, miten siinä hahmotetaan ihmisen suhde Jumalaan, toisiin ihmisiin ja maailmaan. Juuri se on sitä ainesta, mitä en voi tieteellisellä työskentelyllä selvittää.”

Pihkala selättää tulkinnallaan niin kreationistit kuin skientistitkin. Jälkimmäisiä voisi luonnehtia niin sanotuiksi tieteisuskovaisiksi. He kuvittelevat tieteen vastaavan kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin, niihin perimmäisiinkin. Kreationistin karikatyyri on puolestaan tyyppi, joka sulkee tietoisesti silmänsä niiltä tieteellisiltä tiedoilta, jotka eivät satu itseään miellyttämään. Muut tiedot kuitenkin kelpaavat. Kreationistikaan tuskin hyppäisi Pisan kaltevasta tornista, vaikka ei Raamatussa mistään painovoimasta puhutakaan. Ja tokihan kreationisti on valmis ottamaan vastaan ne lääketieteen kehittämät avut, jotka perustuvat hänen kieltämäänsä evoluutioon. Useimmiten kreationisteilla ei olekaan minkäänlaista käsitystä siitä, mistä evoluutiossa todellisuudessa on kyse. Monet luulevat evoluution koko idean olevan siinä, että ihminen kehittyi tyhmästä apinasta. Tavaton sentään! Että minun isoisänikö olisi ollut simpanssi! Evoluutiossa on kuitenkin kyse paljon muustakin.

Evoluutiota en rupea tässä esittelemään. Suosittelen kuitenkin kreationistienkin perehtyvän paremmin tuohon luonnonilmiöön – jos ei muuten niin vähintäänkin sen tähden, että voisi muotoilla vastalauseista vakuuttavampia. Evoluutiota ei voi enää vastustaa köykäisillä argumenteilla aiheesta mitään tietämättä. Samaten pyydän joitakuita ateisteja tutustumaan tarkemmin uskontojen opinkappaleisiin. Olen kyllästynyt sellaiseen epäuskottavaan uhmaan, joka koostuu pelkästä jalan polkemisesta. Ei tuolla pilvien päällä ole mitään hymysuista Ukko Ylijumalaa! Tajua jo! En kaipaa tahallisia väärinymmärryksiä ja yksinkertaistuksia vaan teologisesti ja filosofisesti perusteltuja argumentteja. Miksi ateistit eivät tartu esimerkiksi siihen faktaan, että tuntemamme Raamattu on monissa käsissä muokattu ja siksi sen pyhyys on kyseenalaistettava? Miksi ateistit sen sijaan lukevat kristityille Vanhasta testamentista kohtia, joissa kehotetaan kivittämään ja tekemään muita kamaluuksia? Ei Vanhalla testamentilla ole kristitylle juurikaan painoarvoa. Onneksi Valtaoja tuo kirjeissään esiin oikeasti kiinnostavia ajatuksia, vaikka toisinaan hänkin on inttämislinjalla.

Vaikka olen leimannut Valtaojan ajattelun paikoin naiiviksi, pidän häntä järkevänä miehenä. Hän ei hairahdu sellaisiin ajatuslapsuksiin kuin Dawkins tai Enqvist tai yläasteikäinen jumalanuhmaaja. Hän osaa kirjeissään kärrätä Pihkalan eteen oikeasti haasteellisia kysymyksiä ja ihmettelyjä. Hänen epäonnekseen Pihkala on kuitenkin hyvä ratkomaan ja selittelemään ongelmia. Pihkala osaa myös vastavuoroisesti kyseenalaistaa tieteilijän perusperiaatteet. Tai ehkä Valtaoja ei pidäkään Pihkalan taitavuutta epäonnena. Ei keskustelusta haluttu alun perinkään väittelyä, jonka toinen osapuoli voittaisi ja toinen häviäisi. ”Tuntisin epäonnistuneeni, jos joku nämä kirjeet luettuaan luopuisi uskostaan tai tulisi uskoon”, sanoo Valtaoja ensimmäisessä kirjeessään. Hän vain toivoo keskustelun lisäävän ymmärrystä ja suvaitsevuutta ja saavan niin uskovat kuin uskonnottomatkin pohtimaan ja epäilemään varmoina pitämiään tosiasioita. Kumarran periaatteelle. Se edesauttaa rakkautta keskuudessamme.

Pihkalan ja Valtaojan teokseen tallennettu kirjeenvaihto kesti vuoden. Aika ei ole kovin pitkä keskustelulle uskon ja tiedon suhteesta. Silti teoksessa on paljon asiaa ja paljon pohdintaa. Voin vain ihmetellä, kuinka muutenkin kiireiset miehet ovat varsinaisen työnsä ohessa ehtineet tällaiseen suururakkaan. Usko ja tieto lienevät auttaneen, kuten myös rakkaus.

Jani Tanskanen

Totisesti kummallista

2010-04-04T16:20:00.000+03:00

Osallistuin ortodoksien pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Meno alkoi eilen suurena lauantaina klo 23.30 ja päättyi aamukolmen aikoihin sunnuntaina eli tänään. Syy juhlallisuuksiin on ilmaistu tiiviisti ortodoksisessa troparissa:

"Kristus nousi kuolleista,
kuolemalla kuoleman voitti
ja haudoissa oleville elämän antoi."

Troparin sanoja sain hokea kirkkokansan kanssa luultavasti satoja kertoja, joten ne ovat ymmärrettävästi painuneet mieleen. Melodia soi vieläkin päässä. Hymni jättää kuulijaansa jäljet samaan tapaan kuin vanhojen Olvi-mainoksien ärsyttävä kipale: "Älä ota sitä vakavasti. Älä ota sitä vakavasti. Se on vain elämää, ei sen enempää." Oikeastaan kummankin laulun funktio on nimenomaan jättäytyä mieleen, olla unohtumaton. Yksilöllisemmät pyrkimykset kuitenkin erottavat laulut toisistaan: mainosbiisi yrittää saada kuluttajat ostamaan olutta ja kirkkohymni uskomaan Jeesuksen ylösnousemukseen. Lisäksi tropari on laulettuna kaunis, Olvi-hirvitys ei.

Pääsiäisyön keskeisimmän troparin lisäksi myös muut ortodoksikirkon hymnit ovat kauniita. Olen kuullut niitä ennenkin, mutta vain kaksissa hautajaisissa. Sukuuni on kuulunut karjalaistaustaisia ortodokseja, jotka on tietenkin siunattu haudan lepoon uskonsa mukaisesti. Ennen tätä pääsiäistä olivat ainoat kosketukseni ortodoksien kirkkomenoihin siis surun leimaamat. Nyt pääsin onneksi kohtaamaan myös ilon. Ortodoksit todella riemuitsivat Kristuksen ylösnousemuksen johdosta. Me kirkkosalissa seisseet suutelimme toisiamme kolmesti poskillemme sanoen: "Kristus on ylösnoussut. - Totisesti on!"

Jumalanpalvelusmenot alkoivat eilen puoliyöpalveluksella, jolloin kirkko oli lähes valaisematon. Tuossa vaiheessa ei vielä juhlittu Kristuksen ylösnousemusta, vaan vasta valmistauduttiin siihen. Tuossa samaisessa vaiheessa tunsin oloni hyvin epämukavaksi. Se ei johtunut niinkään Kristuksen kärsimysten muistamisesta kuin vieraan roolistani ja tietämättömyydestäni. En pysynyt mistään kärryillä. Kykenin vain ihmettelemään, miksi kirkkokansa kumarteli ja teki ristinmerkkejä jatkuvasti, koko ajan ja toistuvasti. Otin mallia muilta ja kumartelin itsekin, mutta ristinmerkkejä en tehnyt. En nimittäin ole osannut omassa uskossani pitää ristinmerkkikäytäntöä muuna kuin tekopyhyytenä, keinona näyttää uskovammalta kuin mitä onkaan. Käsitykseni olen kuitenkin liittänyt vain omaan henkilökohtaiseen ristinmerkin tekooni, en kaikkien ristinmerkkeihin. Joillekin ristinmerkillä on todella merkitystä.

Puoliyöpalveluksen aikana en ymmärtänyt papin resitoinneistakaan - siis laulunomaisista tekstinluvuista - juuri mitään. En osannut kuunnella ja kumarrella samanaikaisesti. Päätinkin omaksua keskiaikaisen maallikkokatolisen roolin ja tyytyä katselemaan kauniita ikoneja; jospa ne kertoisivat minulle jotain tärkeää. Mutta huonossa valaistuksessa en nähnyt ikoneitakaan! Puoliyöpalvelus oli pimeä, sekä kirjaimellisesti ottaen että erikoisuuteen viitaten. Olin lähes hätääntyä, sillä tunsin itseni avuttomaksi. En tiennyt, miten tulisi toimia ja mihin pitäisi milloinkin kiinnittää huomiota. Minua kadutti, että en ollut perehtynyt jumalanpalveluksen kulkuun paremmin jo aiemmin.

Keskiyöllä siirryimme kirkkorakennuksesta ristisaattoon. Kuljimme kulkueena kirkon ympäri risti ja papisto edellämme. Sää ei ollut hyvä: satoi ja oli sumua. Mieleeni tulikin hautajaissaattue. Koin siis sekä puoliyöpalveluksen että ristisaaton samoin kuin edellisetkin kokemukseni ortodoksimenoista. Nehän olivat siis hautajaisia. En ollut kovin tyytyväinen. Ristisaattoa säestäneissä kirkonkelloissakaan ei ollut mielestäni mitään rytmiä. Kellot vain kilisivät kaoottisesti kuin suuresta uhkasta varoittaen. Saatoin kuitenkin olla ainoa näin ajatellut, sillä ortodoksinen tyttöystäväni luonnehti kellojen soittoa iloiseksi.

Ristisaaton jälkeen alkoi varsinainen pääliturgia, ehtoollisjumalanpalvelus. Nyt kirkko oli valaistu sekä kirkkain lampuin että kynttilöin. Kirkko oli täydessä loistossaan. Olikin helppo yhtyä pappien viestiin, kun he julistivat Kristuksen ylösnousseen. Olihan tuolle kirkkaudelle ja kolean ristisaaton jälkeiselle lämmölle oltava jokin syy. Eikä syy voinut olla yksinomaan siinä, että ponomari eli alttaripalvelija olisi laittanut lamput päälle. Syyn oli oltava Kristuksen yliluonnollinen ylösnousemus - juuri se ilmiö, jota kohtaan esitettyä valistusajan kritiikkiä olin vastikään sattunut tutkiskelemaan. Nyt ei kritiikille kuitenkaan ollut sijaa. Tuli vain yhtyä kuoroon ja vastata pappien julistukseen: "Totisesti nousi!" Nyt tein ristinmerkkejäkin.

Pääsiäisyön jumalanpalvelus oli hyvä manipuloija - tai uskon vahvistaja, miten sen nyt kukakin haluaa ilmaista. Joskus palvelus sai nimittäin todella uskomaan Jeesuksen ylösnousemukseen tositapahtumana. Onko palveluksen kyky sitten hyvä vai huono asia, siihen en ota kantaa. Olen turhan ristiriitainen persoona tuollaisen määrittelemiseen, sillä luterilaiskristittynä toki tuen ortodoksien perussanomaa mutta omaehtoiseen ajatteluun kannustavana humanistina näen pääsiäisyön jumalanpalveluksessa myös epäilyttävän aivopesun leiman. Toisaalta tuo leima kuuluu luterilaisuuteenkin kuten kaikkeen uskonnollisuuteen.

Joka tapauksessa ortodoksien pääsiäisyön jumalanpalvelus oli kaunis. Kiehtovat hymnit olisivat viehättäneet uskonnottomiakin. Ikonit olivat komeita. Yhteisöllisyys oli ihailtavaa. Olin kerrankin jossain muualla kuin arjessa. Koin pyhän tunnun, eikä sen merkitystä voi viedä, vaikka koko tuntu olisi ollut vain keinotekoista.

Pyhät kirjat ja vieraisilla käynti

2010-04-02T23:25:00.010+03:00

Eräs ystäväni esitti minulle mielenkiintoisen kysymyksen: ”Tuota, sinähän olit ennen aika luterilainen. Oletko sinä enää? Tai siis kun sinulla oli yhdessä vaiheessa se Koraanikin. Ja nyt sinä olet menossa ortodoksien juhlaan. Oletko sinä ruvennut etsimään parempaa uskontoa?”

Minulla on yhä Koraani, muslimien pyhä kirja. Itse asiassa minulla on siitä kaksi suomennosta. Lisäksi kirjahyllyssäni on taolaisten De Dao Jing. Nuo kaikki kolme kirjaa ovat Raamattuni kanssa samalla paikalla. Samasta kohtaa hyllyäni löytyvät myös Raamatun sanakirja ja Katekismus. Ystäväni väärinkäsitys on siis ymmärrettävä. Todellisia intressejäni tuntematta voinee helposti kuvitella, että luen kaikkia pyhiä kirjojani uskonnollisessa mielessä. Niin en kuitenkaan tee.

Minä keräilen pyhinä pidettyjä kirjoja, koska olen kiinnostunut uskonto- ja kirjallisuustieteestä. Toisin sanoen tahdon vertailla pyhiä kirjoja tieteen ehdoin, en uskonnollista inspiraatiota etsiskellen. Toisaalta en voi kieltää innostuvani kirjoista myös epätieteellisessä mielessä; ne ovat nimittäin kirjallisuutena niin erinomaista luettavaa: upeaa runoutta, tiiviitä aforismeja ja hienojen myyttien kokoelmia. En minä kuitenkaan Eino Leinoakaan lukiessani pyri virittäytymään uskonnollisesti tai omaksumaan uutta leinolaista uskontoa. Maailmankatsomukseni saattaa toki monipuolistua, mutta en ole ikinä lukenut pyhää kirjaa omaksuakseni sen kuvaavan uskonnon. Edes Raamattua en ole oikein osannut lukea puhtaasti uskonnollisessa mielessä, vaikka luterilainen olenkin.

Pyhiä kirjoja voi pitää kirjallisuutena siinä missä muutakin kirjallisuutta, mutta jokin pyhistä kirjoista kuitenkin tekee toisenlaisia kuin Leinon Helkavirsistä. Pyhät kirjat on joko alun perinkin kirjoitettu uskonnollisen opin lähteiksi tai sitten ne on leimattu pyhiksi vasta myöhemmin. Kummassakin tapauksessa pyhiin kirjoihin liittyy suunnatonta voimaa ja viehätystä. Jokin saa jopa kokonaiset kansakunnat lukemaan niitä yhä uudestaan ja uudestaan, rakentamaan ehkä koko elämänsä niiden ohjeistuksen mukaan. Mikä tämä jokin on? Juuri tähän kysymykseen pyrin uskonto- ja kirjallisuustieteen avuin löytämään vastauksia.

Ortodoksien pääsiäiskirkkoon menen ortodoksisen tyttöystäväni kanssa ja ekumenian nimissä – ja tietenkin uteliaisuuttani ja tunteakseni ortodoksitavat paremmin. En osaa nähdä vierailussani mitään vieraisilla käynnin merkkejä tai paremman uskon haistelemista. Tyydyn luterilaisuuteni aivan hyvin, joskin joskus koko uskoni tietenkin horjuu. Ei sitä uskoa kuitenkaan uskontoa tai uskonnon haaraa vaihtamalla lujiteta, enkä edes näe lujittamista tarpeelliseksi. Uskon ei tulekaan olla mielestäni järkkymätöntä.

Aika viisaita aaseja

2010-03-05T21:07:00.003+02:00

Vaikka ihminen kuinka tuntisi olonsa valistuneeksi, suvaitsevaiseksi ja ennakkoluulottomaksi, on hän silti jatkuvasti valheiden, vääristyneiden käsitysten ja piilotendenssien uhri. Kriittinenkin tapa hankkia ja omaksua tietoa jättää aina jotain huomaamatta. Minäkin olen tajunnut vasta tällä viikolla, että olen tähän asti pitänyt keskiajan skolastiikkaa järjettömänä huuhaana. Sitä skolastiikka ei kuitenkaan ollut.

En ole todellakaan ainoa skolastiikan väheksymiseen syyllistyneistä - skolastiikan kriitikoihin kun on kuulunut niin renessanssin humanistit, uskonpuhdistusajan reformaattorit kuin nykyiset ateistitkin. Syrjintä on ulottunut jopa englannin kieleen, sillä 'tyhmyriä' tai 'aasia' merkitsevä dunce-sana tulee skolastikko Johannes Duns Scotuksen nimestä. Sama negatiivinen sävy on tietenkin läsnä myös Suomen evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjoissa; aaseiksi ei sentään nimitetä, mutta kyllä skolastiikka melkoisen takapajuisena edistyksen esteenä kuvataan.

Vieroksujat - joihin minäkin kauan kuuluin - ovat nähneet skolastiikan yksinomaan turhanpäiväisenä taivasteluna ja perusteena olla hankkimatta uutta tieteellistä tietoa; skolastikot kun käsittivät kaiken maailmaa koskevan tiedon olevan jo olemassa. Tietokäsityksestä ei voi kuitenkaan varsinaisesti moittia skolastikkoja. Yhtä hyvinhän voisimme väheksyä Sokratesta siitä, ettei hän tiennyt ihmisen genetiikasta yhtään mitään. Keskiajalla aika ei vain yksinkertaisesti ollut kypsä sille tieteelliselle murrokselle, joka tapahtui 1700-luvun valistuksen aikaan.

Huomiota ei pitäisi liiaksi kiinnittää siihen, kuinka skolastikot torjuivat uuden tiedon mahdollisuuden, vaan enemmänkin siihen, kuinka nerokkain oivalluksin he jäsentelivät jo olemassaollutta tietoa. Ei sitä silloinkaan erityisen vähän ollut, vaikka deoksiribonukleiinihappoa ja proteiinisynteesiä ei ollut sanakirjoissa määritelty. Valtavissa määrissä patristisen ajan kirkkoisien kirjoituksia sekä antiikin filosofiassa ja Raamatussa oli aivan tarpeeksi opiskeltavaa, ymmärrettävää ja yhteen sovitettavaa keskiajan ihmiselle. Ihailtavaa oli se, ettei skolastikolle riittänyt yksittäinen tiedonmuru sieltä ja toinen täältä, vaan he pyrkivät näkemään kokonaisuuksia. Heidän tarkoituksenaan olikin luoda kristilliselle opille systemaattinen esitystapa.

"Miten tahansa inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti pimeitä jotkin keskiajan kaudet sitten olivatkaan, näihin vuosisatoihin sisältyy häikäisevää järjen valoa, jolta älyllisesti rehellisen ihmisen ei tule silmiään sulkea", sanoo Esa Saarinen teoksessaan Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Saarinen esittelee muutamia skolastikko Tuomas Akvinolaisen ajatuksia - niitä, jotka ovat kiinnostavia myös sekulaarin filosofian silmissä. Skolastikot eivät nimittäin perustaneet ajatelmiaan vain Raamatun jakeisiin, päinvastoin: he halusivat nähdä teologian rationaalisena tieteenä. He järkeilivät tavalla, joka saa taitavimmankin filosofin yhä meidänkin aikanamme nöyräksi. Yksi osoitus tästä on skolastikkojen käsiterealismia ja nominalismia koskeva debatti. Tällä metafyysisellä ongelmalla en kuitenkaan vaivaa lukijaa. Sen sijaan otan esiin havainnollistavamman esimerkin.

Teologi Alister McGrath esittää teoksessaan Kristillisen uskon perusteet sellaisen kysymyksen, joita skolastikot saattoivat toisilleen esittää: "Olisiko Jumala voinut tulla kurkuksi sen sijaan että hän tuli ihmiseksi?" Tällaiset kysymyksenasettelut ovat luonnollisesti aiheuttaneet eripuraa kriitikoissa. Onhan tavallaan turhaa ajanhukkaa miettiä tällaisia seikkoja; eiväthän spekulatiiviset ajatelmat johda mihinkään. Itse rohkenen kuitenkin olla täysin eri mieltä. Kurkun jumaluutta koskeva kysymys ei nimittäin ole hilpeydestään huolimatta naurettava sanan negatiivisessa merkityksessä. Kysymys on pikemminkin tarpeellinen ja aiheellinen. Se avaa näköalan kristologian ydinkysymyksiin: Jeesuksen tosi jumaluuteen ja tosi ihmisyyteen sekä inkarnaatio-oppiin. Lisäksi kysymys tuo esiin vertailevan uskontotieteen lähestymistavan - aikana, jolloin uskontotiedettä ei oltu keksittykään: olisiko kurkuksi tulleen Jumalan kristinuskoa julistava uskonto tullut yhtä suosituksi kuin todellisuuden vastineensa?

Oli skolastiikassa tietenkin haittapuolensakin. Skolastikot käyttivät esimerkiksi Raamattunaan kirkkoisä Hieronymuksen latinannosta Vulgataa. Sen monet virheet ja väärinymmärrärrykset osoittivat Erasmus Rotterdamilainen ja Lorenzo Valla renessanssin aikaan. Näin ollen monet skolastikkojen pohdinnoista pohjautuivat käännösvirheisiin. Skolastikkojen Aristoteleelta omaksuma distributiivisen oikeudenmukaisuuden periaate (kullekin se, mikä hänen arvoaan tai ansiotaan vastaa) johti helposti harhaopiksi tuomittuun pelagiolaisuuteen (ihminen voi teoillaan vaikuttaa pelastukseensa) ja ihmisten arvottamiseen, hierarkioiden muodastamiseen. Kritiikki pitää kohdistaa myös skolastikkojen filosofiaan ylipäätään: Onko se tosiasiassa mitään filosofiaa? Onko se sittenkin vain pyrkimys todistella jo valmiiksi tiedettyjä asioita?

Puutteistaan huolimatta skolastiikka ei ollut modernin ihmisen kehittymistä haittaava tai hidastava liike. Se oli välivaihe ja kiihotin. Luonnehtisin skolastiikkaa jopa välttämättömäksi historian etapiksi, elleivät skolastikkojen ajatukset olisi saaneet minua miettimään välttämättömyyden ja historian suhdetta tarkemmin. Tapahtuuko kaikki välttämättä?

Kokoomusnuoret itkevät turhaan

2010-02-18T16:44:00.005+02:00

Aivan vähän aikaa sitten jyväskyläläinen kokoomusnuori Hennariikka Andersson mollasi Facebookissa muita puolueita harkitsemattomin nimityksin. Kaupunginjohtajan tytär ja isänsä aatemaailman seuraaja käyttäytyi kuin päiväkodin kirosanoja oppinut kauhukakara. Andersson pyysi erhettään anteeksi, mutta hän ei tietenkään ole ainoa sammakoita ladellut kokoomuslainen. Siitä huolimatta Jyväskylän kokoomusnuoret ovat huolestuneet Facebookin kaltaisten palveluiden poliittisesta ivasta vasta nyt, kun pilkka on osunut omaan nilkkaan.

Päivän Keskisuomalainen uutisoi Facebookin kokoomusvastaisesta ryhmästä ja kokoomusnuorten tyrmistymisestä. Ryhmä Vastustan Kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi! on kuulemma vastuuton kyhäelmä; nimen viesti on vääristelty, perusteeton ja populistinen. Nyt sitten pitäisi ruveta opettamaan kansalaisille medialukutaitoa, ettei puolueen imago vain kärsisi. Auta armias! Netti on pullollaan virheellistä tietoa paitsi Facebookissa myös Wikipediassa ja muissa oikeissa tiedonlähteiksi tarkoitetuissa sivustoissa. Ei tämä Internetin valitettava mutta pakollinen haittapuoli ole ennenkään kokoomusväkeä haitannut, miksi siis nyt pitää itkeä? Osuiko populistinen heitto sittenkin lähelle oikeaa linjaa, vai?

Peruskoulun ongelmiin on puututtava ennen niiden eteenpäin myymistä

2010-01-30T12:03:00.002+02:00

Jyväskylän yliopiston Matti Rautiainen ja Pekka Räihä ovat kirjoittaneet eilen ilmestyneeseen Suomen Kuvalehteen koulutusviennistä. Mielipidekirjoitus Peruskoulustako vientituote? tuo esiin oikean näköalan: ei meidän myyntivaltiksi aikomamme peruskoulusysteemi ongelmaton ole.

Vaikka kouluvertailututkimuksissa suomalaiset ovat osoittautuneet kerta toisensa jälkeen parhaimmiksi, vaivaa suomalaisoppilaita muun muassa väsymys ja kiire sekä koulukiusaamisilmiö. Näihin suuriin epäkohtiin tulisi Rautiaisen, Räihän ja minunkin mielestäni puuttua, ennen kuin koulutusjärjestelmäämme aletaan viedä brändinä muualle. "Sen sijaan, että järjestelmää viedään ulkomaille, tulisi voimavaroja suunnata sen kehittämiseen ja reagoida koulun syviin ongelmiin. Ne vaativat koulun perusteiden ruotimista, eivät pelkästään kosmeettisia projekteja koulunkäynnin lomaan", tiivistää kirjoitus.

Rautiainen ja Räihä muistuttavat myös siitä, että hyvin toimiva peruskoulujärjestelmämme perustuu oman yhteiskuntamme arvoihin. Niinpä koulumme toimintamekanismeja on vaikea siirtää toisenlaisiin kulttuureihin. Moniin kansoihin ei vetoa ainakaan Rautiaisen ja Räihän käsitys suomalaiskoulun merkityksestä: "Peruskoulun suurin lupas oli ja on edelleen toivo paremmasta tulevaisuudesta kaikille syntyperään tai sukupuoleen katsomatta."

Moitin jo toissavuonna Sari Sarkomaata, silloista opetusministeriä, ideasta rahastaa koulutusmalleilla ("Kaiken voi rahastaa", 27.8.2008). Vetosin ennen kaikkea siihen, että kyllin pitkälle viety koulutusvienti johtaa vähitellen myös suomalaisten koululaisten ja opiskelijoiden veloittamiseen. Nyt joudun valitettavasti kritisoimaan nykyistäkin opetusministeriä samasta asiasta. Hän on ilmoittanut esimerkiksi STTK:n haastattelussa haluavansa peruskoulusta vientituotteen. Arabimaihin koulutusta ollaan jo viemässä (http://www.luokanopettajaliitto.fi).

Sarkomaan ja Virkkusen johtama koulutuspolitiikka on ollut kovin erikoista kokoomuspeliä. Olen alkanut jo vieroksua ajatusta ryhtyä äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi, sillä suomalainen koulumaailma on muuttumassa pelottavaksi tehokkuusajattelun ja kapitalismin kehdoksi.

Väkivallaton konfliktinratkaisu

2009-08-07T17:37:00.005+03:00

Timo Virtalan luento väkivallattomasta konfliktinratkaisusta

Osa 1
Osa 2
Osa 3
Osa 4
Osa 5
Osa 6

Luento on hyvä johdanto pasifismiin ja sen määrittelyyn.

Miksi käytän Wikipediaa?

2009-07-19T16:35:00.000+03:00

Jokainen järkevä mieltää suomenkielisen Wikipedian epäluotettavaksi ja muutoinkin kehnoksi tiedon lähteeksi. Itse aloin vihata kyseistä sanakirjaa viimeistään siinä vaiheessa, kun luin sen artikkelin Kubrickin Avaruusseikkailusta. Juonikuvauksessa on jotenkin onnistuttu mieltämään intermission elokuvan toiseksi osaksi - kaikkine tapahtumineen. Hyvä, hyvä; intermission on englantia ja tarkoittaa väliaikaa.

Mieltäni järkyttäneen intermission-tapauksen jälkeen olen käyttänyt Wikipediaa äärimmäisen harvoin. Harvoinkin on kuitenkin liikaa. Nyt olen esimerkiksi tarkastellut viime aikoina näkemieni elokuvien tekijätietoja, enkä voi olla epäilemättä niiden paikkaansapitävyyttä. Monet kirjoittajista osoittavat olevansa niin idioottimaisia, että heiltä voi odottaa paitsi funktionaalisen myös teknisen lukutaidon puutetta.

Kun listasin ylös Jane Campionin ohjaaman Pianon tietoja, en voinut olla lukaisematta juonikuvausta: "Ada on ollut naimisissa Floran isän kanssa ja heidän laulaessaan vuorilla iski salama mieheen ja hän kuoli. Adasta tuli tällöin mykkä ja hän on tehnyt pianomusiikista oman äänensä." Sanajärjestyksen erikoisuus kalpenee sisällöllisen väärinymmärryksen rinnalla. Salamatarina on nimittäin Floran keksimä valhe.

Kirjoittaja ei ole ilmeisesti ollut hereillä Pianoa katsoessaan. Onhan yksi elokuvan kiinnostavimmista seikoista se, että mykkä Ada ajattelee kuusivuotiaan äänellä. Hän on menettänyt äänensä lapsena, ei miehensä kanssa laulellessa. Lisäksi on erikoista, ettei kirjoittaja ole huomannut Floran roolia elokuvan jekkuilevana kakarana.

Wikipedia on ehkä mahdollistanut tiedon nopean liikkuvuuden, mutta sen käsitys tiedosta on sangen omituinen.

Mahtavaa musiikkia

2009-06-12T16:38:00.000+03:00

Rolle kertoi minulle loistoyhtyeestä nimeltä van Canto. Se soittaa metallia a cappella -hengessä - tosin rumpujen kera.

Onnea ankkavanhukselle!

2009-06-10T18:52:00.002+03:00

Suomalaisten rakastaman Aku Ankan ensiesiintymisestä kului eilen 75 vuotta. Aku seikkaili Silly Symphonies -sarjaan kuuluvassa lyhytelokuvassa Viisas kanan kananen (Wise Little Hen).

Onnitteluni ankkojen kielellä: kvaak-kvaaak!

Nenäliina

2009-05-10T22:49:00.000+03:00

Niistin puhtaaseen nenäliinaan. Se tuoksui banaanilta.

Tämä ei ollut vertaus.

Esseeni pääsi loppukilpailutyöksi

2009-05-05T17:45:00.002+03:00

Nyt kirjan ja ruusun päivänä on palkittu vuoden Pikku-Finlandian voittaja. Hän on Alberto Moravian teoksesta kirjoittanut Milka Sormunen. Onnea hänelle!

Hämmästyksekseni myös oma kilpailuesseeni on päätynyt loppukilpailutyöksi. Kummallista. En odottanut esseeni tekevän minkäänlaista vaikutusta, sillä kirjoitin sen kovassa kiireessä. Kieli jäi varsin tökeröksi, ja ironiaa olisi pitänyt hioa enemmän.

Nyt pitänee kuitenkin riisua itsekriittisyys ja perfektionismi yltään ja iloita yllättäneestä saavutuksestaan. Hip hei.

Viimeinen normi-Jormani

2009-05-02T21:20:00.001+03:00

Olen väistymässä Jyväskylän Lyseon lukion oppilaskuntalehden päätoimittajan tehtävästä. Viimeinen lehteni ilmestyy pian. Lehti on ylimääräinen; normi-Jormat ilmestyvät jaksojen lopussa juuri ennen koeviikkoa.

Viimeinen normi-Jormani onkin siis jo ilmestynyt. Tein siitä Ylioppilastutkintolautakunnan tehtävävihkoja parodioivan julkaisun. Täytyy toivoa, että YTL ei toimi samoin kuin Yhtyneet Kuvalehdet Aikakaus-Lehti-jupakassa.

Tai oikeastaan olisin otettu.

Parodiat ovat kunnianosoituksia

2009-05-02T20:59:00.003+03:00

Yhtyneet Kuvalehdet on hyökännyt nerokasta satiirilehti Lehteä vastaan. Syynä on Suomen Kuvalehden graafista asua parodioiva kansi. Yhtyneet Kuvalehdet ei kuitenkaan näe kantta parodiana vaan plagiointina. Kai erehdys on ihan ymmärrettävä; suomalaiset tuntevat niin perin huonosti huumorin keinoja.

Tervettä ei kuitenkaan ole jatkaa vänkäämistä senkin jälkeen, kun vitsin luonteen on tajunnut. Niin Yhtyneet Kuvalehdet on kuitenkin tehnyt. Yhtiön toiminnanjohtaja Tarja Hume on esittänyt Lehden syyllistyneen markkinakikkailuun ja heidän brändinsä avulla ratsastamiseen. "Tämä on aivan sama asia kuin joku kopioisi vaikka jonkun juoman tai patukan bisnesmielessä", väittää myös Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen Hesarin uutisessa Yhtyneet Kuvalehdet ei saa parodia-Lehteä pois myynnistä.

Kaksikon näkemys on hassu mutta jossakin määrin oikeaan osuvakin; kyllähän parodiat hyödyntävät parodioitavia kohteitaan, ovat peräti niistä riippuvaisia. Mutta ei kyseessä ole vain parodian etu. Lehdenkin parodia kannustaa varmasti ihmisiä tutustumaan paremmin Suomen Kuvalehteen.

Red Bullin rohkea mainos on edistysaskel

2009-04-19T17:50:00.004+03:00

Seksuaalisuus on yleensä hys hys -tabu tai sitten sillä mässäillään irstaillen. En tue kumpaakaan tapaa. Seksuaalisuus on osa luonnollista ihmisyyttä, ja sen erilaisia ilmenemismuotoja tulee saada esittää televisiossa ja muissa kulttuurituotteissa häpeilemättä mutta jonkunlaisen tolkun kera.

Yllä oleva Red Bullin mainosklippi on hyvä askel kohti parempaa seksuaalisuuden representaatiota. Arkoina pidettyjä aiheita on hyvä lähestyä lämpimän huumorin keinoin.

Joko JYP-hype vihdoinkin loppuisi?

2009-04-18T15:34:00.001+03:00

10 000 jyväskyläläistä sulloutui samaan paikkaan mölyämään, juomaan viinaa ja kuuntelemaan valtakunnan surkuhupaisimman miehen laulua. Väki kutsui tapahtumaa kansanjuhlaksi, jolla juhlistettiin suurta urheilutapahtumaa: JYP:n Suomen mestaruutta. Väite oli ihan hyvä tekosyy kaikelle ärveltämiselle. Alkot ovat varmasti kiitollisia.

Täysin valheellinen tapahtuman väitetty luonne ei kuitenkaan ollut; kyllä JYP:n voitosta aiheutunut ilo oli aitoa energisissä massoissa ja VALTRA-kypäriin sonnustautuneissa Suomi-sotureissa. Lisäksi JYP-huuma alkoi jo kauan ennen kaljahanojen avaamista ja peräti ennen varsinaista voittoa. Jyväskyläläiset odottivat viimeisten finaaliotteluiden tuloksia jännittyneinä ja kaikenlaiset obamat ja muut oikeat uutiset sivuuttaen. Kuvaus sopii varsinkin Keskisuomalaiseen.

Kun JYP pärjäsi poikkeuksellisen kautensa aikana uskomattoman hyvin, joukkueen fanittamisesta tuli yhtäkkiä velvollisuus ja osa jyväskyläläisidentiteettiä. Tämä yllätti paitsi minunkaltaiset urheilusta vähät välittävät myös monet JYP:n pitkäaikaisista faneista. Olisi JYP tarvinnut tukea ja kannustusta ennenkin. Miksi JYP omaksuttiin Jyväskylän omaksi yhteisöllisyyden kulmakiveksi vasta nyt, kun se alkoi pärjätä?

Sama ilmiö liittyy kiinteästi MM-urheiluun. Kun joku puhevikainen voittaa kaasuttelukisoissa, on kyseessä koko Suomen voitto. Hävittäessä vika on kuitenkin vain varsinaisten urheilijoiden; enää maaliviivaa ei ylitäkään viisi miljoonaa suomalaista vaan joku onneton luuseri. Voittajiin siis sopii samastua - silloin ollaan hurmoksellisen introjektion pauloissa - mutta hävinneitä ei pidetä edes oman yhteisön jäseninä. Tällainen ajatusmalli on osaltaan saanut minut vieroksumaan urheilua.

Omasta puolestani tahdon onnitella menestynyttä jääkiekkojoukkuetta. En kuitenkaan tahdo lukea siitä jokaiselta Keskisuomalaisen sivulta ja kuulla jokaisen jyväskyläläisen huulilta. Jo saa riittää hype.

Lehtipoimintoja

2009-04-16T22:31:00.000+03:00

Ajatusrikasta viihdettä

2009-04-13T22:10:00.004+03:00

Sain vihdoinkin katsottua kehutun elokuvan V niin kuin Verikosto (V for Vendetta). Pelkäsin kovasti, että elokuva ei täyttäisi kovia odotuksiani, jotka olivat hypetyksen takia paisuneet aikamoisiksi. Onneksi niin ei käynyt. Nautin elokuvaelämyksestä. Varsinkin visuaalinen tenho ja kekseliäs montaasi ovat vaikuttavia.

Ansiokkainta elokuvassa on sen ajatuspitoisuus. On hienoa, että kaikki populaarikulttuuri ei ole aivotonta sähellystä. V niin kuin Verikosto on 2000-luvun helmiä, joka toivottavasti saa katsojansa ajattelemaan ja tutustumaan muihinkin dystopioihin sekä Shakespeareen, jota elokuvassa siteerataan. Tämän aspektin tähden armahdan elokuvan pienestä synnistään: se ei ole kaikesta hypetyksestään huolimatta kyllin oivaltava.

Moni seikka kaipaisi syventymistä ja selitystä. Tärkein näistä seikoista on elokuvan kuvaama brittiyhteiskunta. Yhteiskunnan dystooppinen kauheus on hyvin esillä, mutta kauheudet mahdollistavia tekijöitä ei selitetä mitenkään. Konservatiivikansleri on mysteerisesti pysynyt valtaa pitävänä tahona, vaikka kansa ei näytä olevan hänen puolellaan; kaikki näkevät hallituksen propagandan läpi. Kuitenkin vain yksi mies, V, asettuu valtaapitäviä vastaan. Joopa joo.

Dystooppinen yhteiskunta on vain silloin uskottava, kun kansa on saatu itsevaltiaiden puolelle tai ainakin kaikki mahdolliset vastarinnan mahdollisuudet on evätty. Orwellin klassikossa Vuonna 1984 on ajatuspoliisi ja Huxleyn Uljaassa uudessa mailmassa geenien sörkintä. V niin kuin Verikosto kaipaisi jotain tällaista selitysmallia paikkaamaan aukkonsa.

Toinen älyllinen puute on V:n aate. Mitään aatetta ei nimittäin ole. Ei vaikka aatteellisuuden jalous on kyllä hyvin esillä: "Beneath this mask is more than flesh. Beneath this mask there is an idea, Mr. Creedy, and ideas are bulletproof." V:n toimintaan ajavat tekijät ovat kuitenkin silkka raivo ja kostonhimo. Ne eivät ole aatteita. Yhteiskunnan sensuurijärjestelmää ja muita vapauden rajoittamisia vastaan olisi roppakaupalla hienoja aatteita, mutta niistä ei elokuvassa puhuta.

V niin kuin Verikostokaan ei siis jää pyyhkeittä. Elokuva saa puutteellisuutensa kuitenkin anteeksi. Syvällisempänä se saattaisi olla monelle liian haasteellinen.

Traileri

Historiankulkuun on vaikutettu väkivallattomastikin

2009-03-30T19:21:00.005+03:00

Timo Virtala on esittänyt blogissaan mainion havainnon:

"Väkivallatonta konfliktinratkaisua on ollut aina ja tulee aina olemaan. Väkivallaton konfliktinratkaisu on huomattavasti yleisempää kuin väkivalta. Arkipäiväisyytensä takia väkivallaton konfliktinratkaisu saa vähemmän huomiota kuin väkivalta.

Kuvitelkaa esimerkiksi veljeksiä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Jos he päätyvät nyrkkitappeluun, saavat naapurit siitä syyn juoruilulle. Puukkotappelulla “ratkaistu” perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan. Jos perintöriita päättyy kirveellä suoritettuun palottelumurhaan, tulee siitä vuosikymmenen uutinen ja sukupolvelta toiselle kerrottu legenda.

Sama pätee maailmanhistoriaan. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila."

Historian opetuksessa tulisi kiinnittää huomiota myös väkivallattomiin konfliktinratkaisuihin. Pelkät maininnat Ahtisaaresta ja hänen Nobel-palkinnostaan eivät riitä.

Ministerikomedia

2009-03-12T21:56:00.004+02:00

Maanantaina esitetty Pasilan jakso pureutuu sattumalta sangen ajankohtaiseen aiheeseen: eläkeikäisten jaksamiseen ja työkyvykkyyteen. Rauno Repomiehen sekoilu naurattaa aina.

Viikon paras komedia on kuitenkin ollut eilinen välikysymyskeskustelu Arkadianmäellä. Pääministeri Matti Vanhanen ei osannut vastata opposition yksinkertaiseen ja toistuvasti esitettyyn kysymykseen: kyllä vai ei? Poistaako kummallinen paperinne nyt varmasti eläkeikärajan nostomahdollisuuden, herra pääministeri?

Selkeän vastauksen sijaan Vanhanen turvautui ympäripyöreään änkytykseen ja opposition syyttelyyn. Hänestä oppositiolla on mielessä vain seuraavat vaalit ja kansansuosio, ei kansan tulevaisuus. Samalla linjalla oli ministeri Pekkarinen, joka kehotti oppositiota olemaan puuttumatta hallituksen työskentelemiseen ja unohtamaan siis tärkeimmän tehtävänsä.

Vanhaselta tivattiin vastausta ainakin kolmen tunnin ajan. En tiedä, tuliko suusta lopulta jotain yksiselitteisesti ymmärrettävää, sillä kovin kauaa ei selkärangattomien kakaroiden selittelyjä jaksa katsella. Parempia ja ennen kaikkea vastuullisempia puheita pidetään naapuruston hiekkalaatikoillakin. Ja Pasilassa.

Sunnuntaina keskustellaan vallasta

2009-02-21T17:52:00.003+02:00

Huomenna sunnuntaina kannattaa käydä Jyväskylän Huoneteatterissa kuulemassa mielenkiintoinen paneelikeskustelu vallasta.

Alustajina vierailevat ex-päätoimittaja Erkki Laatikainen, toimittaja-kirjailija Aino Suhola, kansanedustaja Susanna Huovinen, apulaiskaupunginjohtaja Arto Lepistö ja kuvataiteilija Hannu Castrén.

Keskustelu järjestetään Rikhard III -näytöksen jälkeen noin klo 18.15.

Uskon kritiikistä uskoksi

2009-02-18T13:13:00.002+02:00

Darwinin juhlavuonna Keskisuomalaisen yleisönosastopalstalle on kirjoitettu mitä kummallisimpia näkemyksiä evoluutioteoriasta. Aluksi uskonnolliset fundamentalistit kiistivät teorian tukeutuen vain Raamattuun, sitten evoluution kannattajat perustelivat kantansa luonnontieteiden erehtymättömyydellä ja eksaktiudella.

Kummankin tahon argumentit ovat toisarvoisia ja sokeasta uskosta riippuvaisia. Mitään ei voi perustella pelkällä Raamatulla, joka ei sattumoisin ole kaikille pyhä ja oikea. Sama pätee luonnontieteisiin - korostetusti. Ne eivät ole erehtymättömiä ja eksakteja. Eikö luonnontieteiden idea ole juuri siinä, että ollaan kriittisiä ja kyseenalaistetaan? Evoluutioteoria on nimenomaan teoria, ei totuus.

Tänään Keskisuomalainen julkaisi vihdoinkin kaipaamani yleisönosastokirjoituksen. Matti Jaatisen Perustiko Darwin uskonnon? ei hyökkää kumpaakaan näkemystä vastaan. Sen sijaan teksti sanoo sen, mikä ei ole tarpeeksi usein esillä: "Tiedeyhteisökin voi olla kollektiivisen itsepetoksen vallassa." Kirjoitin tästä epäkohdasta toissapäivänä mielenkiintoisen Voyage Into Infinity -blogin kommentissani:

"Valitettavasti tiedekin on menettänyt nykyään sen imagon, josta puhut. Ei puhuta teorioista vaan faktoista. Ei kyseenalaisteta klassisen fysiikan normeja, vaikka Higgsin hiukkasta ei ole löydetty. Tieteestä - varsinkin lääketieteestä - on tullut medikalisaation myötä kuin uskonto. Olet luultavasti huomannut sen, koska pohdit syömishäiriöongelmia.

Kun ihmiset eivät kuule enää kirkkoa, säätävät hyvän elämän kriteerit kaikenlaiset pillerinpyörittäjät. Eivätkä ne nojaudu sen eksaktimpiin seikkoihin kuin papit ja profeetatkaan."

***

Tästä aiheesta on puhuttu myös Parnasson blogissa: Valistuksen rumin lapsi

GTi boikottiin!

2009-02-15T20:52:00.000+02:00

"Mainostajat ymmärtävät kuluttajien olevan valistuneita, ja siksi stereotyyppinen kuva mainoksesta, joka esittää naisen vain seksiobjektina konepellillä, ei nykyään juuri esiinny kuin ironisissa yhteyksissä." -Lukiolaisen äidinkieli ja kirjallisuus 2 (WSOY 2005)

Olin jo kuvitellut eläväni oppikirjani kuvaamana aikana, kun sain postia GTi-Magazinelta. Minulle jäi epäselväksi, onko lehti moottoriajoneuvo- vai pehmopornoaiheinen.

Porvareilla on varaa mainoksiin

2009-02-14T15:27:00.002+02:00

Kokoomus on tainnut ottaa imagolinjakseen fiksujen ihmisten ärsyttämisen. Monen sappi onkin jo kiehunut yli äyräiden. Kokoomus on mennyt turhan monta kertaa liian pitkälle.

Aluksi puolue markkinoi porvaria työväen presidenttinä. Sitten se kuljetti toivotalkoilla valistumattomia äänestäjiä kuin pässejä narussa. Seuraavaksi Häkämies esitti näkemyksensä turvallisuuspolitiikkamme kolmesta uhkasta, Virkkunen selosti demareiden katkeruudesta ja Lindén puhui työnantajien oikeudesta riisua työntekijänsä alastomiksi.

Nyt kokoomus mainostaa Hei, me puhutaan ulkopolitiikkaa -kampanjaansa. Missiona on se, että kokoomuksen edustajat pilaavat tavallisten kansalaisten baari- ja ravintolaillat tunkeutumalla heidän seurakseen. Kukaan ei saa syödä pihviään tai salaattiannostaan rauhassa, sillä Katainen tai hänen kätyrinsä saattaa tulla sössöttömään Nato-myönteisistä päähänpistoistaan.

Kampanjamainokset ovat melko erikoisia. Jo pelkästään kokoomuksen nimi kummastuttaa; sen kolmesta o-kirjaimesta yksi on pasifistien tunnus ja toinen maapallo. Merkit eivät kuvaa erityisen hyvin sellaista aatemaailmaa, jolle on tärkeää sotilaallisen liittoon kuuluminen ja ympäristöarvot sivuuttava talouspolitiikka.

Mainokset luovat kuvaa puolueesta, joka ei ota politiikkaa turhan vakavasti. Kokoomus esitetään huumorintajuisena ja nuorekkaana joukkiona. On kuitenkin muistettava, että värikkäistä ja iloittelevista mainoksista kumpuava huumorintaju ei ole lähtöisin kokoomukselta vaan mainostoimistolta.

Mainosten parasta huumoria edustaa Häkämiehen "Venäjä, Venäjä, Venäjä" ja paksun porvarin karikatyyri. Heitot kertovat itseironiasta, jota viimeksi kokoomuksen kampanjoista kirjoittaessani puolueelta toivoin. Ensimmäistä kertaa elämässäni onkin siis syytä kiittää kokoomusta jostakin.

Toisaalta saattaa olla niinkin, että kokoomuslaiset ovat ylpeitä puolustusministeristään ja hänen provokatiivisista sanoistaan. Ehkä kokoomus tahtoo esittää jäsenensä rohkeina ja suorapuheisina - siis tyypillisen poliitikon vastakohtina. Onhan sitä aikamoista settiä kokoomuksen riveistä tosiaan kuultukin.

Voi, olisi ihanaa, jos meillä olisi suorapuheisia poliitikkoja. Toivoisin kuitenkin myös sitä, että heillä olisi esitettäväksi muutakin kuin naurettavuuksia.

Kyseenalaistaminen on taito

2009-02-13T19:57:00.007+02:00

Se, mitä opettaja tekee ja ajattelee, vaikuttaa keskeisesti opiskelijaan. Siksi opiskelijoiden kannattaa toisinaan lukea Opettaja-lehteä. Muutoinkin on järkevää tutkia sitä, mitä opettajat milloinkin pohtivat.

Viime vuoden loppupuolellakin selvisi Opettajan keskusteluosuudesta, että yhä edelleen on Suomessa sellaisia vanhakantaisia opettajia, jotka eivät opeta ajattelemaan ja jotka eivät ajattele itsekään. Riippumattoman harkinnan sijaan jämähdetään tiettyihin valmiiksi annettuihin malleihin – kyseenalaistamatta niistä yhtäkään, hetkeksikään.

Nuo opettajat paljastaa tamperelaisen Mikko Turusen vastinekirjoitus Kotron propaganda hämmentää (Opettaja 50/2008). Teksti on hyökkäys Turusen kollegan ja runoilijanakin tunnetun Arno Kotron tasa-arvokysymystä pohtinutta kirjoitusta (48/2008) vastaan. Tosin oikeastaan hyökkäyksen kohteena on vain yksi Kotron sivulauseista.

Moititussa sivulauseessaan Kotro antaa esimerkin sukupuolirooleja kyseenalaistavasta tasa-arvokasvatuksesta: ”On syytä esimerkiksi opettaa, että pojilla ei ole sukupuoleen perustuvaa moraalista velvollisuutta mennä koulujen jälkeen armeijaan tai siviilipalvelukseenkaan.”

Turusen teksti kuvaa tuota Kotron muutamalla sanalla esittämää sanomaa propagandaksi. Kirjoituksen mukaan Kotro kannustaa opettamaan toimintatapoja, jotka ovat ristiriidassa Suomen lain kanssa. ”Asevelvollisuus ei ole yksilön moraalinen valinta vaan lakisääteinen kansalaisvelvollisuus”, Turunen töksäyttää.

Turusen sanat osoittavat kirjoittajansa olevan – todennäköisesti tajuamattaan – samaa mieltä Kotron kanssa. Kummastakaan asevelvollisuus ei ole moraalinen vaan ainoastaan lakisääteinen velvollisuus.

Jos jollakin lailla ei ole moraalista ja järkiperäistä pohjaa, se ei voi olla hyväksyttävä. Siksi opettajan on opetettava kyseenalaistamaan monen muun ohessa jopa lain henkeä. Se ei johda älyttömyyksiin vietyyn tottelemattomuuteen ja rikollisuuteen vaan demokratian onnistumiseen. Ei laki ole mikään kanonisoitu jumalan sana vaan ihmisten keskenään solmima ja muunneltavissa oleva sopimus.

Toki on kuitenkin opetettava kaikille yhteiset keinot, joilla demokraattiseen koneistoon voi osallistua. Kyseenalaistaminen on opeteltavissa oleva taito, jota voi käyttää joko hyvin tai huonosti.

On muuten huomattu, että esimerkiksi espanjaa opiskelleet puhuvat paremmin espanjaa kuin sellaiset, jotka eivät ole sitä opiskelleet.

Emme elä Edenissä
Jorma-tätinne Jani Tanskanen

Kirjoitus on Jorma n+36:n pääkirjoitus.

Muiden lähtiessä

2009-02-12T14:39:00.007+02:00

Abiturienttimassat ovat juuri tällä hetkellä vyörymässä risteilyilleen. Itse en lähtenyt mukaan, sillä haluan käyttää vähät varani järkevämmin. Lisäksi minulla ei olisi edes kunnollista syytä juhlimiseen. Lukio-opintoni eivät ole vielä ohi.

Vietän lukiossani neljännenkin vuoden, koska kolmen vuoden perusmallissa olisi kärsinyt joko opiskeluni tai projektini. Olen halunnut panostaa kumpaankin. Pelkkää opiskelua en jaksaisi, ja opiskelemattomuus ei olisi lukiossa järkevää. Lukioon ei kannata tulla, jos ei halua lukea.

Joihinkin opintoihin en ole ehtinyt keskittyä pidennetystä opiskeluajasta ja löysemmästä lukujärjestyksestä huolimatta. Minua pelottaa varsinkin espanjan ja ruotsin taitoni. Eiköhän tästä silti selvitä.

Luokattomuudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista: Luokattomuus pois ongelmaluokitteluista

Vainoajien pään sisään

2009-02-10T17:25:00.007+02:00

Esseeni vainoista eettisenä ongelmana

Maailman vainoista me länsimaalaiset tunnemme parhaiten kansallissosialistisen Saksan holokaustin. Se johti paitsi 5–7 miljoonan juutalaisen myös miljoonien romanien, puolalaisten, ukrainalaisten, kehitysvammaisten ja homoseksuaalien sekä monien muiden kansanmurhaan. Lukemat taitavat antaa holokaustille etuoikeuden kaikkein kamalimman vainon titteliin.

On kuitenkin muistettava, että vainoja on muitakin. Neuvostoliitossa kohdattiin 1930-luvun lopulla Stalinin terrori, Espanjan mustalaisvainot olivat osa vuotta 1492, ja noitavainot olivat eurooppalainen ilmiö myöhäiskeskiajasta aina valistuksen aikaan saakka. Lisäksi vainot ovat yhä todellisuutta. Monet ovat vaarassa varsinkin niissä maissa, joissa uskonto on yhteiskuntaelämässäkin ylin auktoriteetti.

Kun puhutaan vainoista, ne käsitetään usein täysin järjettömiksi ja mielivaltaisiksi. Tapa on ihmiselle luonteva. Jos jokin ei vastaa hänen arvokäsityksiään, hän pitää sitä paheellisena ja kaikista arvomalleista irrallisena. Oikeastaan hän ei edes muista tai ymmärrä, että muita arvomalleja ja ajattelutapoja on olemassa. Oma näkemys on yhtä kuin totuus. Tuo asenne heijastuu ihmisten jokapäiväisistä mielipidekeskusteluista, joissa esitetään ainoastaan oma ajattelutapa normaalina ja auktoriteetin aseman ansaitsevana. ”Me normaalisti ajattelevat ihmiset tiedämme”, aloittavat useat.

Ihminen ei harjaantumatta osaa asettaa itseään riippumattomaksi kokijaksi, joka tarkastelee erilaisia näkemyksiä objektiivisesti. Taito olisi kuitenkin erityisen tärkeä – jos ei muusta syystä niin oman näkemyksensä vahvistamiseksi. Haluttomuus käsitellä eriävän näkemyksen järkipohjaa kertoo vain siitä, ettei luota omaan asiaansa tarpeeksi.

Totuutta tavoitellakseen ihmisen on siis ajateltava myös erilaisten vainoajien aatteita. On hetkeksi astuttava Hitlerin saappaisiin, nostettava Ku Klux Klanin huppu päähänsä ja asetuttava roomalaiskatolisen inkvisition tuomariksi. Se ei ole helppoa mutta tarpeellista.

Vainoajilla on taustanaan harkittu ideologia. Ei kukaan, ei edes Hitler, teurastuttaisi 11 miljoonaa ihmistä vain huvin vuoksi. Hitlerin holokaustiin vaikuttivatkin ajatukset eugeniikasta eli rodunjalostusopista, johon puolestaan vaikutti darwinismi. Tarkoituksena oli edistää luonnonvalintaa ja siten kehittää ihmiskuntaa. Kun vain parhaimmat yksilöt saavat oikeuden elämään, on ihmisten suvusta tuleva mahtava, voimakas ja virheetön.

Luonnonvalinnan edistämistä ajatellessaan eugenistit saattoivat olla päämääriltään utilitaristisia: tiettyjen tuhoaminen johtaa korkeimpaan utiliteettiin eli hyödyn määrään. Hirmuteot ovat oikeutettuja myönteisten seuraustensa tähden. Toisaalta motiivit ovat voineet olla yhtä hyvin deontologisiakin: ihmisellä on velvollisuus eliminoida väärämieliset ja heikompansa. Se on oikein.

Oli lähtökohtana kumpi tahansa – seuraus tai velvollisuus – ovat ongelmat nykytietämyksen mukaan samat: on vaikea määritellä sitä, kuka on heikko ja kuka ei. Jotkut kehitysvammaisista ja henkisesti sairaista ovat osoittautuneet poikkeuksellisen lahjakkaiksi yksilöiksi, eikä homoseksuaalisuutta pidetä enää sairautena – ja tuskinpa homoseksuaalit muodostivat 1930–1940-luvuilla erityistä keskenään lisääntymisen vaaraa. Hyväkuntoiset ja fyysisesti etevät ihmiset eivät puolestaan ole aina kaikkein älykkäimpiä, ja useat intellektuellit eivät muista pitää itsestään ja kehostaan huolta.

Tarpeeksi pitkälle vietyinä eugenismilla perustellut vainot johtaisivat kaikkien tuhoon, sillä jokaisessa on jotakin moitteen sijaa. Epätäydellisyys on osa ihmisyyttä. Niin ollen eugenismi onkin pyrkimys päästä eroon ihmisyydestä, ei kehittää sitä. Olisi eugenistien riemuvoitto, jos Aldous Huxleyn kauhuskenaario geenimanipulaatioon perustuvasta ihmiskunnasta ja sen mahdollistamasta sosiaalisesta hierarkiasta toteutuisi todellisuudessa.

Vaikka eugenismin aukot ja hirveydet on nykyään helppo osoittaa, se ei ollut yhtä vaivatonta aatteen alkuaikoina. Hitlerille lienee ollut aidosti tärkeätä kehittää maatansa ja koko ihmiskuntaamme, ja hänelle hänen keinonsa olivat aikanaan edistykselliset ja moraalisesti oikeat. Vastaavasti me luultavasti pitäisimme oikeutettuna sellaisten vainoamista, jotka yrittäisivät tänä päivänä täsmälleen samaa kuin Hitler.

Tosin voisimme olla viisaampiakin. On keskeistä käsittää ihmisyyteen kuuluva epätäydellisyys ja siksi ajatella niitäkin, joiden ajatuksia emme välittömästi voi hyväksyä. Siinä vainoajat epäonnistuvat ja tekevät toiminnastaan moraalitonta.

Juuri oikea kesto

2009-02-09T22:55:00.001+02:00

Jyväskylän Huoneteatterin näytelmä Rikhard III on saanut ansaitsemaansa tylymmän arvion Maija-Liisa Westmanin kritiikissä. Tarja Järvisen ohjaus on jotain aivan muuta kuin "epätasaiseksi ja tempoilevaksi" jäänyt toteuteus.

Hahmot ovat hyvin rakennettuja ja erittäin puhuttelevia. Valot luovat erityistä syvyyttä. Miekkailukohtaus on upea. Gloucesterin herttuan iho-ongelma tuo näytelmän lähemmäs nykyaikaa, vaikka muuten tulkintaa ei ole modernisoitu. Shakespearen teksti on ajankohtainen epookkinakin, sillä sen kuvaama vallan problematiikka ei ole maailmasta mihinkään karannut.

Westman ei esittele yhtäkään näistä hienoista puolista. Sen sijaan hän moittii näytelmän pitkää kestoa: "Kolme ja puoli tuntia kysyy intensiteettiä rampin molemmin puolin." Niin kysyy, ja niin kysyvät näytelmän teematkin. Shakespearen suuria näytelmiä ei voi esittää lyhyesti. Ei Huoneteatteri ole tahtonut tehdä Rikhardista mitään lyhennettyä ja kevennettyä versiota.

Jos kriitikko toivoo arvostelemiltaan teoksilta lyhyyttä, hänen kannattaa jatkossa keskittyä niihin Pikku Kakkosen ohjelmiin, jotka kestävät korkeintaan kymmenen minuuttia.

Käsittämättömän upea Tuntematon

2009-02-09T18:33:00.004+02:00

Yle Teema esitti viikonloppuna sangen onnistuneen TV-version Kristian Smedsin ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta. Teko on merkityksellinen ja ihailtava. On erinomaista, että kohunäytelmän näkevät nekin, joilla ei ole ollut aikaa tai varaa kipittää Kansallisteatteriin.

TV-versio ei ole tavallinen taltiointi vaan uudenlainen kokeilu, joka esittää näytelmän television ehdoin, esimerkiksi hidastuksin ja erilaisin kuvakulmin. Tapa on tarpeellinen. Kukaan ei jaksaisi katsoa television rajatulta kuvaruudulta näytelmää, joka on kuvattu vain yleisön paikalta. TV- ja teatteritaide ovat eri asioita mutta yhdistettävissä.

Yksi teatterin ja television keskeisimmistä eroista on se, että vain teatteri kykenee kunnolliseen ja aitoon vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa (reality-formaateissa katsojat voivat vaikuttaa puhelimitse, mutta yhteys on tyystin erilainen). TV-version ohjaaja Mikko Kuparinen onkin todennäköisesti joutunut miettimään pariin otteeseen, miten yleisö televisiossa näkyy.

Joku olisi saattanut jättää yleisön kokonaan pois. Ratkaisulla oltaisiin tavoiteltu illuusion uskottavuutta. Onneksi tuollainen malli on kuitenkin jätetty hyödyntämättä, ja yleisön reaktiot ovat TV-versiossa jatkuvasti läsnä. Ne viestivät tuleville sukupolville siitä, miten teos on aikanamme vastaanotettu. Lisäksi Smedsin ohjaustyö ei edes pyri olemaan illusorinen valetodellisuus, vaan se on fiktiivisyydestään tietoinen ja ajoittain brechtiläinenkin.

Smedsin hahmot laulavat ja jopa tanssivat yleisönsä kanssa. Tällainen teatteri on upeaa - televisiossakin.

Näytelmän TV-Version voi katsoa Yle Areenasta: http://areena.yle.fi/toista?quality=hi&id=1831916
Näytelmän voi nähdä edelleen myös näyteltynä: http://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/index.php?we_objectID=58&show=esityspaivat

Kirjoista kumpuaa voimaa

2009-02-08T16:10:00.001+02:00

Kävin Wanhan Kirjan Talvi -tapahtumassa tapaamassa professori Jukka Sarjalaa. Pyysin häntä erään kirjoituskilpailun raatiin. Hän suostui. Nyt on raadissa mies, joka on valinnut muun muassa Finlandia-palkinnon saajan vuonna 2004.

Tapahtumasta tarttuivat matkaani nämä teokset:

Thomas More: Utopia
George Orwell: Katalonia, Katalonia!
George Orwell: Puilla paljailla
Robert Löhr: Šakkiautomaatti
Paavo Rintala: Faustus
Suuret venäläiset kertojat 1: Nikolai Gogolin Kuolleet sielut sekä novelleja
Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys
Anu Korhonen: Silmän ilot
Milan Kunderan Kuolemattomuus tuttavalleni

Operaatio Valkyrien kielivalinta ärsyttää

2009-02-02T22:22:00.000+02:00

Kirjoitin eilen elokuvista Pan's Labyrinth ja Operaatio Valkyrie. Rajasin aiheeni tottelemattomuuden teemaan, enkä yrittänytkään mahduttaa samaan tekstiin näitä asioita jälkimmäisestä elokuvasta:

Teatterissa ja kirjallisuudessa on ymmärrettävää ja välttämätöntäkin laittaa hahmonsa puhumaan kohdeyleisönsä kieltä. Suomenkielisen Don Quijoten voi helposti mieltää ajatuksissaan espanjaa puhuvaksi, vaikka oikeasti kuulisikin Hollon suomennoksen.

Elokuvissa on puolestaan tekstityksien ansiosta mahdollista hyödyntää eri kielten tuomia ulottuvuuksia ja sfäärejä. Mutta eikö Operaatio Valkyrie ole pitänyt väen väkisin tehdä englanninkieliseksi? Amerikkalaisittain englantia ääntävät natsit eivät ole kovin uskottavia.

Onneksi samasta elokuvasta on kuitenkin myös saksankielinen versio Stauffenberg. Toivon jenkkiversion tuovan sillekin näkyvyyttä, mutta en luota toiveideni toteutuvan. Kohta kukaan ei tiedä alkuperäisestä elokuvasta mitään; on vain Tom Cruise.