torstai 19. syyskuuta 2013

Nauru ja hymy


Teemalta tuli vähän aikaa sitten dokumentti Naurun biologiaa. Ihmisen naurun ja muun käyttäytymisen voi palauttaa biologiaan, tässä ei ole mitään uutta. Sen sijaan oli jännittävää kuulla, että jopa rotat nauravat, kun niitä kutitetaan. Ihmiskorva ei vain kykene rotan naurua kuulemaan. Lisäksi luonnontieteilijät ovat tehneet kulttuuritieteilijää kiinnostavan havainnon: hymyä pidetään usein naurun esivaiheena, vaikka kyseessä on kaksi aivan eri toimintoa. Tuo hymyn ja naurun kulttuurinen yhdistäminen näkyy kielissäkin. Esimerkiksi saksassa nauru on Lachen ja hymy Lächeln eli pikkunauru. Samoin ranskassa rire ja sourire.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Rehtori Manninen jatkaa kirjanvastaista julistustaan

Jyväskylän yliopiston rehtori Matti Manninen painotti tänään yliopiston avajaispuheessaan kyseenalaistamisen tärkeyttä. Siksi rohkenen kritisoida hänen puheensa muuta sisältöä - jälleen.

Manninen on ottanut agendakseen julistaa kirjatonta tulevaisuutta niin kirjaston juhlissa kuin yliopiston avajaisissakin. Kirjaston juhlissa tällainen puhe edusti heikkoa tilannetajua. Nyt oman instituutionsa juhlissa rehtori voi toki mollata toisten elämäntyötä mielin määrin, mutta varomattomuus ei ole kenellekään eduksi. Niin kuin Manninen totesi, myös omat uskomukset on osattava altistaa kyseenalaisiksi. 

Manninen esitti ilmeisen tosissaan, että nyt rakennattaviin uusiin yliopiston tiloihin ei ole syytä tuoda kirjahyllyjä, sillä tulevaisuudessa sellaisia ei tarvita. Samaten herra rehtorin mielestä mitään toimistotarvikkeita ei tulevaisuudessa tarvita, sillä kaikki kulkee mukana läppäreillä tai padeilla. Tällaiset väitteet edustavat melkoisen ylimielistä hybristä. Ei edes yliopiston rehtori voi tietää tulevaa. Ehkä kirjahyllyt vielä palaavat arvoonsa.

On ikävä kerta toisensa jälkeen kritisoida rehtoria tästä samasta asiasta, mutta aivan yhtä ikävää on kerta toisensa jälkeen kuulla tästä samasta rehtorin suosikkiaiheesta. Minulla ei ole mitään sähkökirjoja vastaan, mutta edellyttäisin samanlaista suvaitsevaista myötämielisyyttä myös toisinpäin. Miksi sähkökirjan pitäisi syödä paperinen kirja, kun ne kummatkin voivat elää rinta rinnan?

perjantai 2. elokuuta 2013

Vammaistutkimuksen professuuri on hyvä virstanpylväs

Helsingin yliopistoon on perustettu vammaistutkimuksen professuuri. Sen ensimmäisenä haltijana aloittaa Jyväskylän yliopiston erityispedagogiikan professorina toiminut Simo Vehmas. Professuuri tuo toivon mukaan vammaistutkimukselle akateemista arvostusta ja vammaisuudelle laajempaa ymmärrystä ja hyväksyntää.

Hieman harmissani olen siitä, että uutisten mukaan professuurin ovat rahoittaneet vammaisjärjestöt. Eikö yliopistolla ja yhteiskunnalla ole itsellään varaa ja halua tutkia vammaisuutta? Joka tapauksessa professuurin perustaminen on hatunnoston arvoinen ele.

Tässä Ylen uutinen: http://yle.fi/uutiset/suomen_ensimmainen_vammaistutkimuksen_professori_helsingin_yliopistoon/6758734

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Rakastava kompastui ja kaatui

Rakastava kulki ajatuksissaan rakastettunsa polkuja. Hän kompastui ja kaatui piikkien keskelle, mutta ne olivat hänelle kuin kukkia ja rakkauden vuode. - Ramon Llul, 1200-l.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Pocahontas eli puheen ja kirjoituksen problematiikka

Kävin katsomassa Kulissin lastennäytelmän Intiaanilegenda. Hienoja koreografioita, kekseliästä skenografiaa, vahvaa äänenkäyttöä, tulevaisuuden teatterintekijöitä! Ajatukseni kuitenkin eksyivät hetkeksi näytelmästä pois, kun kahteen kertaan näytelmän kuluessa alkuperäisasukkaat mainitsivat englantilaisten valloittajien osaavan kaivertaa puhettaan. Lieköhän tuollainen havainto todellisuudessa ihan noin nopeasti oivallettavissa? Antropologi Claude Lévi-Strauss ainakin kirjoitti kohtaamansa päällikön matkineen hänen kirjoitustaan ymmärtämättä sen luonnetta. Päällikkö veteli vain viivoja.

Myöhemminhän Jacques Derrida kritisoi Lévi-Straussia suppeasta länsimaalaisesta kirjoituksen käsitteestä. Onhan kirjoitus toki muutakin kuin fonosentristä puheen jäljitelmää tai kaiverrettua puhetta. Alkuperäiskansoilla kirjoitusta on esimerkiksi toteemipaaluissa. Derrida käänsi koko saussurelaisen ajatuksen kirjoituksesta puheen jäljitelmänä nurinkurin: puhe onkin arkkikirjoituksen artikulaatiota.

Mutta ehkei Pocahontasta Lévi-Straussin ja Derridan kädenvääntö taida kiinnostaa - ei vaikka suhde englantilaiseen John Smithiinkin onnistuu pitkälti yleismaailmallisten merkkien ja viittomien avulla.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Silta?

Puhuin ystävälle ongelmasta. "Rakenna silta. Pääset sen yli", sanoi ystävä. Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa? Onko ongelma sillan alla virtana tai kuiluna vai sillä puolella siltaa, josta lähdetään? Entä toisen lauseen totaaliobjekti? Kieliopillisestihan se viittaa siltaan, mutta ilmeisesti puhe on kuitenkin ongelman ylittämisestä; monitulkintaisuus onkin lopulta yhteensulautuma, sillä sillan ylittäessään ylittää ongelmankin. Tällaisesta arkisen huolimattomasta siltametaforasta tulee mieleen Heideggerin luonnehdinta: "Silta kaartuu 'keveänä ja jykevänä' virran yli. Se ei vain yhdistä jo esillä olevia rantoja. Vasta kun silta ylittää virran, ranta nousee esille rantana. Silta jättää ne nimenomaan vastatusten. Se erottaa yhden puolen toista vasten. Rannat eivät myöskään supistu virran varrelle kiinteän maan yhdentekeviksi rajakaistaleiksi. Silta tuo rannat ja kummankin rantamaiseman takaiset tasangot virralle. Se tuo virran ja rannan ja maan keskinäiseen naapuruuteen. Silta kokoaa maan maaseutuna virran ympärille. [--] Silta on varmasti omalaatuinen olio; se nimittäin kokoaa neliyhteyden tavalla, jolla se luo neliyhteydelle sijan."

lauantai 11. toukokuuta 2013

Nuori ja vanha Maija, luonto ja musikaalin kauneus


Kävin vihdoinkin katsomassa Jyväskylän kaupunginteatterin Myrskyluodon Maijan. Siinä on mahtipontista spektaakkelin tuntua, joskin aika tylsiä lauluja makuuni. Lavasteet keinuvine veneineen ja sydämen tahtiin sykkivine seinineen upeissa maalauksellisissa valoissa ovat kaunista katseltavaa ja voimakasta koettavaa. Nuori Maija kihlautuu kalastaja-Jannen kanssa, josta ei aluksi oikein välitä, mutta lopulta rakastaa tätä ja perustaa perheen tyrskyisään Myrskyluotoon kauas kaikesta. Vaarantäyteisessä kotiympäristössään Maija näkee kohtalakkoita enteitä kaikkialla, eikä vastoinkäymisiltä toden totta voikaan välttyä.

Kiinnostava oli tarkkailla Maijaa kahden näyttelijän näyttelemänä kokonaisuutena. On tarinaa kertova vanha Maija ja tarinoitu nuori Maija. Vanha Maija pääsee kommentoimaan omia tekemisiään nuorempana ja läksyttää nuorta minäänsä tämän tästä. Vanha Maija näyttäytyykin eräänlaisena freudilaisena yliminänä eli superegona historian tuomalla tietoisuudella varustettuna. Todellinen superego ei tietenkään voi huomioida tulevaa samalla tavalla kuin tällainen tulevaisuudesta käsin menneisyyttään tarkasteleva hahmo.

Toinen Maijaa läksyttävä hahmo on luontoäiti. Luonto ihan totta henkilöidään uhkaavaksi kauniisti tanssivaksi naiseksi, joka on läsnä Maijan elämän kriittisissä käänteissä. Aviomies on puolestaan kultainen. Toki hän toisinaan oikuttelee, mutta missään nimessä ei nähdä mitään perinteistä tarinaa ikävästä vaimonhakkaajamiehestä. Hän pärjää lapsienkin kanssa mainiosti. Myöskään pelottava pappi ei sittenkään ole ahdasmielinen. Miehet näyttäytyvät näytelmässä hyvässä valossa, Maijaa vastassa on vain feminiininen luonto ja hänen oma mielenmaisemansa.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Parrhesia


Opin tänään uuden sanan. Parrhesia tarkoittaa suoraa puhetta, johon liittyy vaaran paikka. Kuningas voi raivoissaan mestauttaa sen, joka tuo huonon viestin. Poliitikko voi menettää äänestäjiään puhuessaan mielipiteistään suoraan.

Oma esimerkki: HBO:n tummanpuhuvassa sarjassa Newsroom uutisankkuri Will jatkaa taustayhtiönsä liikekumppaneiden kritisoimista, vaikka ensin on uhattu potkuilla ja sitten koko elämän järjestelmällisellä tuhoamisella. Kuinkahan yleistä on Suomen uutisissa parrhesia?

torstai 2. toukokuuta 2013

Vammaiset ja keskiaika

Uudessa J@rgoniassa on julkaistu Jenni Kuulialan lektio In Search of Mediaval Disability. Luultavasti olisin yllättynyt sen sisällöstä, ellen olisi vasta sattumalta lukenut samasta asiasta Simo Vehmaan teoksesta Vammaisuus (2005): vammaiset eivät kohdanneet julmaa kohtelua keskiajalla. Päinvastoin keskiajalla ei vielä tunnettu oman aikamme normalisaatiota ja ihmisten erilaisuus oli hyväksytympää ja yleisempää.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Ilta koittaa, Kiina voittaa - tuskin sentään ja entä sitten?

Yle Teema esitti vähän aikaa sitten Niall Fergusonin dokumentaarisen sarjan Länsimaiden illankoitto. Tallensin ensimmäisen osan ja katsoin sen juuri. En voi sanoa nauttineeni, sillä jakso vaikutti suoraan sanoen epä-älylliseltä populismilta, jossa kärkevä liioittelu korvaa tieteellisen täsmällisyyden.

Otan esimerkin. Fergusonista aikamme tärkein kysymys on, menettääkö länsimainen kulttuuripiiri hegemonisen asemansa. Miksi tämä muka on kysymyksistä tärkein? Eikö objektiiviselle historiantutkijalle tällaisen kysymyksen pitäisi olla päinvastoin yhdentekevä? Niin kuin Ferguson toisaalla sanoo, minkään kulttuurin kukoistus ei ole ikuista (tosin tämäkin on spengleriläinen yleisesti hyväksytty teoria, ei mikään totuus). Kulttuurinen hegemonia voi siirtyä toisaalle - entä sitten?

Toinen esimerkki. Fergusonista emme muista, että länsimainen kulttuuri on jo kerran romahtanut Rooman myötä. Kuinka niin emme muista? Eikö Rooman tuhoutuminen ole nimenomaan puhki kulutettu vertauspinta ja kielikuva kunkin ajan "rappiota" taivasteltaessa? Fergusonkin tuo esiin aikamme talouskriisit ja ympäristöhuolet aivan kuin länsimaita ei olisi ennen mikään uhannut (ja aivan kuin ympäristökriisi koskettaisi pelkkiä länsimaita). Spengleristä Ferguson ei sano sanaakaan, vaikka sarjan nimikin viittaa hänen teokseensa Länsimaiden perikato (1918-1922). Viimeistään Spengleristä asti länsimaiden tuhon ja rappion merkkejä on nähty milloin missäkin, mutta toki tällaisia apokalyptisia näkymiä on maalailtu kenties ihmisen alkuajoista asti.

Kolmas esimerkki. Fergusonin kuva-asetelmat ovat polaarisia. Ensin esitetään ylväästi pilvenpiirtäjiä, sitten rottia. Jokainen tietää rotat rappion symboliksi. Niitä hyödynnettiin taitavasti esimerkiksi natsien juutalaisvastaisessa propagandaelokuvassa Der Ewige Jude. Tällainen kuvasto on tarkoitettu herättämään regressiivisiä tiloja kuten inhoa ja introjektion myötä koettavaa yhteyden tunnetta. Fergusonin ei tarvitse sanoa: "Pitäkää huoli länsimaiden asemasta, älkää rappeutuko." Viesti tulee selväksi kuvista.

Ylipäätään puhe rappiosta on oikeastaan jotain aivan muuta kuin rappion olettamista: se on edistyksen olettamista, osa niin sanottua edistyksen myyttiä. Voidakseen puhua kulttuurin rappiosta on ensin oletettava, että rappeutuva kulttuuri on jo saavuttanut edistyksellisen huipun.



sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Alkoholiton kirjoitus

On olemassa sellaisia sanoja kuin laktoositon, hatuton ja iloton. Nämä niin sanotut karitiiviadjektiivit ovat johdettavissa myös yhdyssanoista, esimerkiksi väkivallasta voi johtaa väkivallattoman. Sanaliitoista eli erikseen kirjoitettavien sanojen muodostamista rakenteista ei karitiiviadjektiiveja kuitenkaan saa. Esimerkiksi pitkä tukka ei muutu *pitkätukattomuudeksi. Samalla voi kuitenkin sanoa pitkätukkainen. (VISK  § 292.)

Kaikista yhdyssanoistakaan ei taida luontevasti tulla karitiiviadjektiivia. Vai ovatko seuraavat sanat empimättä suomea: kahvikupiton, tyynyliinaton, opettajainhuoneeton, koulureputon, vesipulloton? Onpa vallatonta, ehheh.


lauantai 27. huhtikuuta 2013

Tulossa: Kirjallisuudenopetuksen käsikirja

Olin perjantaina Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esittelytilaisuudessa. Puhumassa oli itse pääsihteeri Lehtonen, mutta kiinnostavin seikka tuli ilmi oman proffani puheessa: kesäkuussa ilmestyy teos Kirjallisuudenopetuksen käsikirja. Kirjoittajina ovat oma lehtorini Kaisa Ahvenjärvi ja professori emerita Leena Kirstinä. Taitaa olla hitti tulossa.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Elokuvia häiriökäyttäytymisestä

Yle Teema esittää tässä kuussa sunnuntaisin elokuvia nuorista kapinallisista. Sattuvasti tämän päivän filminä nähtiin hieno kouluelokuva Älä käännä heille selkääsi (Blackboard Jungle, 1955) ja ensi viikolla vuorossa on samankaltainen Vastahakoiset (To Sir, with Love, 1967), juuri kun Suomessa häiriökäyttäytyminen on jälleen noussut puheenaiheeksi.

Kasvatustieteen proffakin muistutti, että häiriökäyttäytymisen ilmoitetaan jatkuvasti lisääntyvän mutta sen ikiaikaisuus unohdetaan. On sitä ennenkin nujakoitu.

Virastot: kontrollia perkele!

Harry Potterin viidennessä osassa Taikaministeriö sotkeutuu Tylypahkan asioihin. Kultaisessa kompassissa Magisterium kertoo kuinka ajatella. Onko lista loputon? Ovatko fiktiiviset virastot aina ikäviä paikkoja, joissa puututaan toisten tekemisiin? Men in Black -elokuvissa ja -sarjakuvassa virastossa on sentään meininkiä eikä vain kuivaa paperinpyöritystä ja hyvikset työskentelevät virastossa, mutta tuokin virasto kontrolloi avaruusolioiden elämää ja salaa ihmisiltä niiden olemassaolon.

Tietenkään virastot eivät näyttäydy kovin myönteisessä valossa todellisuudessakaan. Kelaa kritisoidaan aina, vaikka se kuinka koettaakin kehittää palveluaan. Kaikkea byrokratiaa ja kaikkia rajoituksia vastustetaan. Joskus vastustus on vähän hupaisaakin, kuten viime vuoden Tuntematon sotilas -kohusta näemme. Media ja kansa huusi pitkän perinteen tuhoutuvan, kun Meku eli Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus vaati lapsilta kielletyn elokuvan esitysajan siirtoa parilla tunnilla eteenpäin. Siitä tietysti vaiettiin, että tuo "perinne" alkoi vasta vuonna 2000.



TV-käännösten laatu on tärkeää

AV-kääntäjien kriisistä on ollut jo kauan puhetta. Tässä kunnon käännöksen puolustus:



lauantai 13. huhtikuuta 2013

Karteesiolainen kompassi

Tulin katsoneeksi fantasiaelokuvan Kultainen kompassi (2007). Sitä ennen luin Descartesia, joka tunnetusti dualistina jakaa ihmisen kahden substanssin ilmentymäksi: mielen ja ruumiin. Sattuivatpa sopivasti peräkkäin karteesiolaisuus ja elokuva, siinä kun ihmissielut kulkevat ihmisten rinnalla eläinhahmoisina daimoneina.

Jyväskylän yliopiston viime vuosi

Olen ensi maanantaina hyväksymässä Jyväskylän yliopiston tilinpäätöstä ja toimintakertomusta. Virheitä en ole huomannut, mutta joitakin kysymyksiä viime vuoden luvuista herää. Voiko yliopisto esimerkiksi kutsua itseään kansainvälistyväksi vain sillä perusteella että ulkomaisten työntekijöiden määrä on noussut neljässä vuodessa yli sadalla henkilöllä? Samalla kansalaisuuksien lukumäärä on kuitenkin vaihdellut vain 37 ja 50 välillä. Entä miksi miehet ovat enemmistönä henkilökunnan kaikilla portailla tohtorikoulutettavia ja assistentteja lukuun ottamatta? Räikein sukupuolijakauma on professorikunnassa: miehiä 148 ja naisia 74.

Ikävä on katsoa yliopistolain vaikutuksia. Vain niitä asioita kiitetään, joista yliopisto saa rahoitusta. Turha on kuitenkin marmattaa. Kun yliopistolaki on mikä on - ei tosiaankaan fantastinen, niin kuin pääministeri totesi - on siihen tyydyttävä ja sen ehdoilla toimittava. Silti hallinnon olisi syytä etsiä keinoja toimia lain hengessä kestävämmin. Päämääränä ei voi olla itsetarkoituksellisesti tuottaa mahdollisimman paljon tohtoreita (viime vuonna rikottiin jälleen ennätys: 168 tohtoria) tai suosia työnhaussa ulkomaisia yli pätevien suomalaisten. Tämä haaste koskee tietysti itseänikin hallinnon opiskelijaedustajana.

Hyviä seikkoja viime vuodessa on muun muassa tilikauden ylijäämäisyys, joskin sekin tietysti herättää kysymyksiä siitä, onko kitsasteltu liikaa. Joka tapauksessa yliopiston on kuitenkin hyvä varautua mahdollisiin julkisiin leikkauksiin ja omiin sijoituksiinsa.


perjantai 12. huhtikuuta 2013

Saako suihkussa kusta?

Joku naapuri heitti saunassa puolitotista läppää: miksei voi kusta suihkussa? Pääsin puhumaan siitä, kuinka omassa oppialassani tutkitaan tabuja ja kuinka jotkut tutkijat (Kristeva) ovat muodostaneet teoriaansa abjektiosta. Abjektiossa minuuden rajat tuntuvat uhatuilta, ja uhkia eli abjekteja ovat juurikin vaikkapa kusi, paska ja oksennus.

Yllätyksekseni joku toinen saunojista - oman alani ulkopuolelta hänkin - alkoi puhua synnyttämisestä. Tuo viaton läppä pureutui psykoanalyyttisen viitekehyksen vaikeimpiin ja olennaisimpiin kysymyksiin, juuri kohtuunkaipuu on abjektion muodostumisessakin tärkeää. Näin ihmisen mieli näyttää toimivan. Eivät puheet synnyttämisestä ja ulostamisesta ja minuudesta ole ihmisistä vieraantunutta teoriaa, mitä välillä pelkään, vaan ihan tavallisten saunojien mielenjuoksun kuva.

Lisää löylyä vaan!

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Kaikki rakkaus

J. Karjalaisen uudella levyllä on kappale Kreosoottii. Siinä lauletaan: "Kaikki rakkaus, se on ihan murhaa. Se vain sekoittaa sun pään." Onkohan Karjalainen lukenut Francois Villoninsa:

Ota rakkautta minkä saat,
mene juhliin, mene tanssimaan.
Siitä lopultakaan hyödy et.
Ainut minkä särjet, oman pääs.
Hullu lempi muuttaa pedoksi,
Salomonkin epäjumalaa
sai palvomaan, Simson sokaistui.
Onnellinen, ken ei omista.

(Kaksoisballaadin ensimmäinen säkeistö Isossa testamentissa, 1461, suom. Veijo Meri.)

Esitänpä arvostelijaa eli JYT:n Esitystalous

Poistuin ristiriitaisissa tunnelmissa Jyväskylän ylioppilasteatterin Esitystalouden ensi-illasta. Roolitus oli onnistunut, mutta itse roolisuorituksiin olisin kaivannut syvyyttä ja inhimillisyyttä. Rytmitys ei ollut heikkoa muttei kehuttavaakaan. Lavastustyylit vaihtelivat erikoisesti mutteivat oivaltavasti. 

Juha Jokelan tekstissä on potentiaalia. Silti teksti ei kanna pitkälle. Miljonäärikonsultti Rami Niittymaa markkinoi oppiaan siitä, miten uskottavin esiintyjä kerää fyrkat ja menestyy. Elämä on esiintymistä. No, tämä on ehkä kuva aikamme raadollisuudesta, mutta minulle tulee lähinnä mieleen Louis Althusserin ajatus interpellaatiosta 1970-luvulta. Ihminen esiintyy ja omaksuu rooleja, tämän tiesi Althusserkin. Juuri teatterin esityksestä odotin huomaavani uusia puolia tässä tosiasiassa, mutta jäin kylmäksi. Samaten näytelmän demarikritiikki, jonka voi hyvin ulottaa koskemaan muitakin puolueita, ei tuntunut tarjoavan mitään uutta näkökulmaa. Kansanedustaja Jaana Sallinen koettaa uudistaa seniiliksi jäänyttä puoluettaan tuloksetta. Tuttua, liiankin tuttua.

Siinä missä Rami Niittymaa ja Jaana Sallinen jäivät minulle etäisiksi hahmoiksi, samastuin suuresti sosiologi Hanna Krohniin. Hän konkretisoi ja ruumiillistaa Niittymaan opin: kun ei ole huikaiseva esiintyjä vaan ujo introvertti, ei menesty. Tohtorin tutkinnostaan huolimatta - tai sen tähden - Krohn ajautuu köyhyyden kierteeseen. Hän antaa näytelmälle ihmiskasvot, vaikken olekaan varma, oliko tarkoitus kuitenkin työstää naurettava karikatyyri tyhjänpäiväisestä sosiologista. Tessa Horila tuona sosiologina oli kuitenkin niin uskottava, että Krohnia voisi hyvinkin luulla ihan oikeaksi sosiologiksi oikeine tutkimusintresseineen. Olin miltei rakastua roolihahmoon!

Perttu Puranen Niittymaan luotsaamana puhujana puolestaan meni karikatyyrimaisuudessaan liiallisuuksiin. Silmiään Puranen käytti taitavasti, mutta muu sähellys söi ilmaisun voimaa. Tuntui siltä, että "vakavaan" näytelmään olisi täytynyt väkisin änkeä kesäteatterielementti. Muuhun yleisöön Purasen kohellus näytti kuitenkin uppoavan. Itse näkisin hänen ilmeiset lahjansa ennemmin jalostetumpina.

Kokonaisuutena Esitystalous jäi kaivelemaan. Mitä siitä olisi pitänyt jäädä käteen? En kokenut suuria tunteita, uusia ajatuksiakaan en saanut. Tietysti tässä voi olla kyse omistakin puutteistani, mielentilasta tai muusta sellaisesta.


sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Valintojen taide ja valintojen historia

Taiteilija Jaakko Valo esitteli Keski-Suomen museossa näyttelynsä Pieni historia teoksia. Aluksi työnimi oli Suuri aihe, aiheena kun todella oli hänelle merkityksellisin historia eli oman perheensä tarina. Tällaisesta omakohtaisuudesta on itse asiassa kiinnostuttu historiantutkimuksenkin piirissä; Jyväskylän yliopistossa mikrohistoriaa on edustanut varsinkin Kustaa H. J. Vilkuna.

Niin ikään Jaakko Valon huomio taiteesta valintojen tekona tuo mieleen historiankirjoituksen. Historiankirjoitus on aina valintojen tulos. Tulee mieleen museologian proffani siteeraama kohta Kate Atkinsonin romaanista:
"Menneisyys on se, minkä elämässä jättää taakseen", hän sanoo ja hymyilee kuin lamalaismunkin reinkarnaatio. "Höpö höpö", minä sanon kiivetessä omaan junaani. "Menneisyys on se minkä ottaa mukaansa."

Mitä me otamme menneisyydeksi mukaamme? Monestihan menneisyydestä muistetaan vain suuret poliittiset ja taloudelliset linjat ja ehkä joitain yleistyksiä kansanryhmistä, kulttuurista ja muusta sellaisesta. Tarvitsemme kuitenkin myös yksilöllisempää historiankirjoitusta: tietoa siitä, mitä eri aikojen ihmisille on ihan todella tapahtunut! Miten he ovat todellisuutensa kokeneet? Siksi ehdotin Keski-Suomen museolle viime vuonna, että se voisi uudistuvissa perusnäyttelyissäänkin huomioida mikrohistorian ja seurata vaikkapa jonkin suvun tarinaa eri aikakausina. Tämä ideahan on Linnan Pohjantähden alla -trilogiassa. Lukijat kiittivät.

Vielä niistä taiteen valinnoista. Jaakko Valo muistutti, että ei-esittävä taide ei ole ikinä summittaista. Tämä on minulle taiteen teoriaa opiskelleena selvää - semioottisesti ilmaisten taide on väistämättä syntagmaattista ja jättää jälkeensä paradigmojen varjon (eli punaisen värin sijaan teoksessa olisi voitu käyttää sinistä tai metallin sijaan kipsiä). Jaakko havainnollisti tätä selkeästi Jackson Pollockilla. Jopa silloin kun Pollock "vain" heittää maalia pinnalle, on hän valinnut sekä värin että heittotyylin. Itse lisäisin vielä pinnankin. Joka tapauksessa jäin pohtimaan kahta hieman vastakkaista ajatusta. Ensinnäkin mietin, onko joillakin ei-esittävän taiteen vastustajilla todella vaikeuksia ymmärtää näin simppeliä asiaa. Toiseksi mietin, mihin inhimilliseen valintoja sitten ei kuuluisi. Kun muodostan tätä lausetta, teen valintoja, järjestän syntagman. Sama koskee pukeutumista, tappelemista, sitä meneekö ulos vai jääkö sisälle. Sartrea muokatakseni ihminen on tuomittu valitsemaan, oli taiteilija tai ei.

Valitsepa itse, klikkaatko: Jaakko Valon Pieni historia.





Mikä siinä todellisuudessa on niin kiehtovaa?

Kävin mummilla ja mummi kertoi lukemastaan. Elämäkerrat häntä kiinnostavat, koska ne perustuvat todellisuuteen. En alkanut problematisoimaan tuota oletusta, vaikka elämäkertojen totuudellisuuden ja fiktiivisyyden suhde on kiinnostava kysymys. Eihän kukaan itsestään tai muistakaan täyttä totta kirjoita. Aloin kuitenkin jälleen miettiä suomalaisten mieltymystä "tosijuttuihin". Tästä oli aiemminkin viikolla puhetta, kun poliisimuseon uusi näyttely fiktiivisistä museoista pääsi pääuutisiin ja haastattelussa joku kertoi suomalaisten rakastavan tarinoita, jotka voisivat olla totta. Miksi? Jos todellisuus kiinnostaa, voisi katsoa ikkunasta ulos.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kerro kerro, tuotteeni

Tulin Ilokivessä jutelleeksi kuopiolaisen tytön kanssa siitä, kuinka hänelle opetetaan äikkää ammattikorkeakoulussa. On kuulemma tuotetarinoita käsitelty. Tämä oli hauska kuulla, sillä viime vuoden elämysmessujen ruokapuolella huomasin tarinat VALO24-tuotteissa ja sen jälkeen tietysti laitoin kaikki näytteilleasettajat tarinoimaan niin hyvin kuin vain osasivat. Olin tietysti innoissani, sillä oma oppialani kirjallisuudentutkimus osoittautui jälleen tarpeelliseksi ja hyödylliseksi. Sinällään inhoan siirappista mainostusta, mutta innostuvathan sotatieteilijät sodastakin. Eivätkä tarinat niin pahasta ole. On päinvastoin vain mukavaa, että tarinat näkyvät kaikkialla ympärillämme.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Opettaja, älä kaikkoa

Opiskelen jo toista vuotta yliopistolla aineenopettajaksi ja vasta nyt kuulin jonkun luennoitsijan antavan arvoa opettajajohtoisuudelle. Tiedättehän - sille että opettaja puhuu ja oppilaat kuuntelevat. Kaikissa muissa yhteyksissä opettajajohtoisuutta on joko suoranaisesti vastustettu tai sitten siihen on suhtauduttu torjuvasti. Opettajajohtoisuus on ollut kirosana esimerkiksi tunteja suunniteltaessa: "No onpa opejohtoista, etteks te mitään muuta keksineet?"

Opettajajohtoisen opetuksen lisäksi kouluun tarvitaan toiminnallisuutta, mutta ei sitä opettajajohtoisuuttakaan tarvitsisi säikkyä. En oikein edes ymmärrä, miten opettajajohtoisuudesta voisi kokonaan luopua. Onhan toiminnallisestikin opettavalla opettajalla tavoitteita. Aivan varmasti hän pyrkii pitämään langat käsissään.

Pitää vielä perehtyä noihin toiminnallisen opettamisen menetelmiin tarkemmin.




torstai 28. maaliskuuta 2013

Jumboscreen ja ULKOPAIKALLISSIJA

Suomen proffani mukaan käyttökielessä ulkopaikallissijat ovat alkaneet viedä tilaa sisäpaikallissijoilta. Siinä missä ennen oltiin toimistossa, ollaankin nyt toimistolla. Huomasin havainnon jälleen kerran todeksi, kun Jyväskylän Kompassilla jumboscreeniltä kuului jykevä ääni: "Haku Jyväskylän yliopistolle on alkanut." Joo, kieli muuttuu ja sitä rataa, mutta mikä kumman haku yliopistolle? Voin hakea jonkun fillarilla yliopistolle, mutta yliopistoon minä hain, en yliopistolle. Kuulostaa siltä kuin hakisi vähän sinne päin, vaikka kampuksen pihalle. Kuulostaako muista tuo ihan hyvältä?

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Normaalin lapsen taakka

Tom Shakespeare kysyy, miksi pelottelemme sikiöseulonnoissa vain niitä äitejä, joiden lapsesta tulee vammainen. Seuraava teksti luettakoon normaalien lapsien synnyttäjille:

Sikiödiagnostisten kokeiden mukaan teidän lapsenne on luultavasti vammaton eli normaali lapsi. Hänestä tulee luultavasti koitumaan raskas taakka teille ja teidän perheellenne. Te ette nuku varmastikaan kunnolla ainakaan puoleen vuoteen, mahdollisesti useaan vuoteen, olette jatkuvasti uupuneita, teidän vauvanne näyttää voivan huonosti suurimman osan ajasta ettekä te pysty lievittämään hänen oloaan mitenkään. Ensimmäisen kahden vuoden ajan lapsi tarvitsee jatkuvaa huomiota, ettekä te voi päästää häntä hetkeksikään silmistänne. Teillä ei ole yksityisyyttä, vapaa-aikaa eikä seksielämää. Viimeistään kahden vuoden iässä lapsi alkaa kärsiä täysin irrationaalisista ja emotionaalisesti kuluttavista kiukunpurkauksista. Noin viiden vuoden iässä lapsi ja myös teidän elämänne saattavat hieman rauhoittua. Mutta vaatteiden, lahjojen, harrastusten, lomamatkojen ja muiden lasten vaatimien asioiden järjestäminen kuluttaa raskaasti teidän varojanne. Jos hankitte lisää lapsia, perheenne saa kokea kaiken tämän uudestaan ja teidän parisuhteenne ajautuu suurella todennäköisyydellä eron partaalle. Kouluiässä lapsi itsenäistyy hieman ja teillä saattaa olla enemmän aikaa omille harrastuksille ja ihmissuhteille. Viimeistään teini-iässä teidän ja lapsenne välillä kuitenkin vallitsee jatkuva sotatila. Lapsi vaatii jatkuvasti lisää rahaa omiin menoihinsa, hänelle saattaa kehittyä syömishäiriöitä, alkoholi- tai huumeongelma. Lopulta lapsenne (ehkä) muuttaa pois kotoa. Jos olette onnekkaita, hän ei inhoa teitä kovin paljoa tämän jälkeen, varsinkin jos annatte hänelle säännöllisesti rahaa. Mutta älkää odottako häneltä mitään ymmärrystä tai kiitollisuutta ennen kuin hänestä itsestään tulee äiti tai isä ja hän joutuu kokemaan normaalin lapsen aiheuttaman taakan. 

- Tom Shakespeare, suom. Simo Vehmas.