torstai 24. maaliskuuta 2011

Edullinen ruotsin kieli

Aira Putkonen vastustaa eilisessä Keskisuomalaisessa pakkoruotsia. Mielipidekirjoituksen otsikko Kallis ruotsin kieli ei viittaa kielen todelliseen arvokkuuteen vaan opetustyön hintavuuteen.

Putkonen väittää, että Suomen valtion kestävyysvaje voitaisiin hoitaa kuntoon "muuttamalla ruotsin kieli vähemmistökieleksi lainsäädännöllisesti ja poistamalla pakkoruotsi". Meneehän ruotsin opetukseen arviolta miljardi euroa vuodessa. Näkökulman ongelmaa ei kuitenkaan ole vaikea nähdä, varsinkaan jos tuntee kuulun hölmöläissadun: peiton yläpäätä ei voi jatkaa leikkaamalla osaa alapäästä.

Eikö Putkonen korvaisi ruotsin opetusta millään vai eikö hän vain tajua, ettei muidenkaan kielien tai aineiden opetus ole ilmaista? Yleensähän pakkoruotsin vastustajat toivovat, että oppilaat saisivat itse valita opiskelemansa B-kielen, ja tuo malli on kaiken järjen mukaan kalliimpi vaihtoehto kuin kaikille yhteinen ruotsi. Koulut painivat jo nyt vähemmistöuskontojen opetukseen liittyvien resurssipaineiden kanssa.

Ihmetystä herättää myös Putkosen muotoilu: "Pakkoruotsi on demokratian, tasa-arvon ja yksilön valinnanvapauden vastainen. Sen puolesta esitetyt väittämät eivät ole perusteluja vaan henkilökohtaisia mielipiteitä ja asenteita, joille kouluopetus ja lainsäädäntö eivät voi perustua." Rakentuuko kouluopetus ja laki muutoin objektiivisten totuuksien varaan? Onko perusteluita vailla asenteita? Eikö ruotsia vastustava asenne olekaan asenne?

Myös historian opettamisen syyt ovat asenteissa ja mielipiteissä. Satumme olemaan sitä mieltä, että menneisyytensä tuntemisesta on hyötyä. Voisimme aivan hyvin sivuuttaa menneisyyden ja opettaa tulevaisuudentutkimusta. Tämä on koulutuspolitiikkaa, joka piru vie on mielipiteistä riippuvaista.


Jani Tanskanen
ylioppilas


perjantai 11. maaliskuuta 2011

Valkaise peppu ja huoraa

Tiistaina oli naistenpäivä. Käyttäydyin perusnormien mukaan: onnittelin työpaikan naisia, vein suklaata ja ruisriiviötä tyttöystävälle ja hänen äidilleen. "Ja vain sukupuolesi tähden", sanoin Geishaa ojentaessani.

Miksi annoin juuri Geishaa? Maku ratkaisi ja syöjä piti, mutta onhan nyt jälkikäteen ajateltuna melko hullua antaa naistenpäivänä japanilaisen naisviihdyttäjän mukaan nimettyä herkkua rakkaalleen - ja siten kuitata velvollisuutensa toista sukupuolta kohtaan.

Paremminkin olisin voinut päivään panostaa. Olisin voinut tarjota unohtumattoman elämyksen kuumailmapallossa tai huippuravintolassa. Olisin voinut hieroa. Mitään tällaista en kuitenkaan tehnyt. Enkä oikeastaan kadu. Eihän naistenpäivän varsinainen tavoite siten toteudu, että muutenkin hyvin eläville naisille tarjotaan yhden päivän ajan poikkeushemmottelua ja -luksusta.

Naistenpäivänä pitäisi kokea ja nähdä naisten ahdinko kehitysmaissa ja Suomen prostituutioliikkeessä. Naistenpäivänä pitäisi matkustaa Intiaan ja puhua sukupuolten tasa-arvon puolesta. Naistenpäivänä pitäisi julistaa, väitellä ja keskustella. Tulisi tutkia, mikä naisen asemassa on vielä Suomessakin vailla muutosta.

Ennen kaikkea naistenpäivän pitäisi vaikuttaa arkipäivään. Yhden poikkeuspäivän nurinkurisuus ei riitä, jos jo 9.3. nainen on taas hellan ja nyrkin välissä. Naistenpäivä ei saa olla pelkkä väärän kuninkaan päivä. Se teki keskiajan rahvaasta hetkeksi herran ja vain palveli sääty-yhteiskunnan harmoniaa. Sorrettu maanviljelijä tyytyi osaansa, kunhan sai kerran vuodessa tuntea toisin.


Taide avaa silmät


Minun naistenpäiväni siirtyi tiistaista torstaihin. Kävin palveluspaikkani oppilasryhmän kanssa tutustumassa Helsingin taidemuseon näyttelyyn Samaan aikaan Intiassa. Näyttely käsittelee naisen asemaa maassa, jonka Kolumbus luuli löytäneensä. Perään katsoimme Ryhmäteatterin modernisoinnin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sovitus on poiminut pääfokukseen Dostojevskin kuvaamaan prostituution, jota ei nähdä tsaarin ajan Pietarissa vaan nyky-Kalliossa.

Taidemuseon Intia-näyttely sisälsi varsinaisen taiteen lisäksi paljon tietoa. Kaikkihan toki tiedämme intialaisnaisen alisteisen aseman, mutta monia yksityiskohtia en ainakaan minä ollut aiemmin kuullut. Esimerkiksi takapuolten valkaisusta olin autuaan tietämätön. Naiset värjäävät Intiassa takapuolensa vaaleaksi kiihottaakseen kumppaniaan. Ennen takapuoli värjättiin punaiseksi, jotta pylly kiinnittäisi palvelusväen huomion. Naisen kun piti usein ajautua salasuhteeseen miehen asioidessa ilotalossa.

Ryhmäteatterin Rikos ja rangaistus ei ole psykologisesti yhtä oivaltava kuin Dostojevskin alkuperäisteos. Jäinkin kaipaamaan Raskalnikovin syvämietteisyyttä. Oikeustajua ei pohdiskella, eikä vainoharhaisuus jäydä. Juonta on muutettu alleviivatun tarkoituksellisesti siten, että prostituution käsittelylle jää enemmän tilaa. Kun valinnan hyväksyy eikä vaadi kirjan puitteita, on näytelmä kiinnostava.

Ryhmäteatterin kuvaamat seksiliikkeet näyttäytyvät minunkaltaiselleni jyväskyläläiselle etäisenä ilmiönä. Täällä Keski-Suomessa ei ole sellaista prostituution paljoutta kuin Helsingissä. Pk-seudulla asuvat kokevatkin näytelmän toisin. Juttelimme erään sikäläisen kanssa, ja hän kertoi kulkevansa joka päivä Kallion läpi. Hän näkee päivittäin erotiikkaliikkeiden ja thai-hieromoiden ikkunat mutta sulkee mielestään, mitä niiden toisella puolella tapahtuu.

Nyt keskustelukumppanimme oli joutunut liikkeiden sisään. Näytelmän lavasteinteriööri on näet rakennettu katutason liikehuoneistoista ja kadun paljastavista näyteikkunoista. Toki samalla lavalla näemme myös Raskalnikovin - tai oikeastaan Räisäsen - asunnon, poliisiaseman ja "Svidrigailovin" baarin. Tilasta toiseen siirrytään sujuvasti pienien muutosten avulla huonekaluja siirtelemällä. Rakennelmavalinta toimii valoratkaisuineen mainiosti.

Mitä puljunikkunoiden takana sitten tapahtuu? Entä miksi Intiassa valkaistaan takapuolia? Näitä kysymyksiä kehitelköön jokainen lisää.